The 20th Power Jump Celebrations! 
The 20th Power Jump Celebrations! 
1. Forceful
2. Jin-Gitaxias
3. Quentin Quire
4. Sand Pond
5. Ugh Fine
6. Redstone xx
7. OWR Mozilla
8. Misery Is My Middle Name
9. Cambresine G.
10. Nothingman
11. Dusky Roségold
12. Snegurotška
13. Grim Show
14. Doveryat
15. Powered by Torch
16. Zenzi
17. Babirusa G.
18. Rio Sirius KS
19. Kastanjan Muscat
20. Galactic Winie
21. Cheyenne xx
22. Just Peachy
23. Tadeo v.d. Zelos
Snegurotška
3 ääntä saivat seuraavat hevoset: Jin-Gitaxias
2 ääntä saivat seuraavat hevoset: Forceful
1 äänen saivat seuraavat hevoset: Misery Is My Middle Name, OWR Mozilla, Cambresine G., Doveryat
18. Valtteri Rokka & Rio Sirius KS
★★★ + ★★★ + ★★★ + ★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Ilahduttavan dialogimaisella otteella kirjoitettu tuotos, jossa muut kisaviikon henkilöhahmot ja vihjatut keskinäiset dynamiikat tuovat odotteluhetken kuvailuun väriä! Etenkin vuoden isäntämaata ja teema-aiheita on ujutettu tekstiin monipuolisesti."
"Hahmojen välistä dialogia seuraa korvat hörössä. Kisatunnelma välittyy kulisseista käsin, ennen H-hetkeä."
"Hyvää kuvailua ja luovaa kirjoittamista, jossa rentoutta ja pääsee helposti ratsastajan pään sisäiseen tunnelmaan odottaen suoritusta. Hyviä ideoita tapahtumaan ja otettu selvää radan estetyypeistä teknisesti. Tasapainoinen tuotosteksti, jossa tulee asian ydin esiin ja teksti on soljuvaa, helppolukuista ja etenevää."
"Kisahuuman kulisseissa hillittyä draamaa! Jätti lukijan uteliaaksi."
Valtteri seurasi silmä kovana ratsukoita, jotka yksi kerrallaan toivat vuoden mittaisen työnsä näytille suuren yleisön eteen. Sunny Horsen Pallas-areena oli pakattu täyteen ihmisiä, joista jokainen halusi olla todistamassa tämän vuoden tähden syntymistä. Oheisohjelma oli isäntämaansa arvoinen - kaikki tuntui erityisen isolta täällä USA:ssa. Hyvä, kun väliajalla kentällä ei näkynyt cheerleadereita viihdyttämässä yleisöä, se jos jokin olisi Valtterin mielestä ollut hyvä väliaikaohjelma.
Toisaalta ihan hyvä, ettei kisajärjestäjä ollut tuonut tämän vuoden teemaa esille luokkien välissä - vaikka melko viihdyttävää sekin olisi voinut olla seurata radanrakennuksen yhteydessä poukkoilevia pellejä väistelemässä traktoreita ja puomeja kantavia ihmisiä.
“Sulta tulee kohta verta huulesta, jos jatkat sen puremista tuohon tahtiin”, Valtteri kommentoi vieressä istuvan kämppiksensä touhuja.Valtterin mieli oli kumman seesteinen harjatessaan Siriusta hyvissä ajoin ennen luokkansa alkua. Ympärillä vallitsi tietynlainen hallittu kaaos, joka tuntui jo yhtä kotoisalta, kuin Seppeleen pääskypariskunta, joka teki joka kesä paluun tutulle pesälleen Siriuksen karsinan nurkkaan. Ehkä se oli jokin Power Jumpin taika, joka sai ihmisen menettämään viimeisenkin hermosolunsa saavuttaakseen sisäisen rauhan?
“Hei”, tuttu ääni pysäytti harjan liikkeen ja Valtteri tunsi seesteisen olonsa tekevän kummallisen hypähdyksen.
“Mä tulin vaan toivottamaan onnea, toivottavasti teillä menee hyvin”, Jasmiina lopulta sanoi ja hymyili vähän ujosti.
“Kiitos, arvostan suuresti”, Valtteri vastasi ja otti puolikkaan askeleen kohti omaa aurinkoaan, jonka vetovoima ei vieläkään päästänyt irti. Jasmiina kuitenkin vastasi liikkeeseen ottamalla askeleen taaksepäin ja Valtteri pysähtyi.
Aavistuksen pettyneenä.
“Mun pitää jatkaa ennen, kun Anton lähettää etsintäpartion mun perään”, Jasmiina totesi ja hävisi väkijoukkoon.
Verryttelyareena oli oma kaaoksensa, jossa omiin ajatuksiin vaipuminen aiheutti vähintään yhden ketjukolarin tai ainakin teräviä mulkaisuja. Valtterin piti tyhjentää päänsä kaikesta muusta ja antautua kaaokselle, sillä se oli ainut tapa jolla siitä selvisi hengissä. Sirius tuntui älyttömän hyvältä ja vastasi ratsastajansa apuihin ilman pienintäkään viivettä. Oli aivan mielettömän mahtavaa tuntea olevansa yhtä hevosensa kanssa - melkein kuin olisi voinut ryhtyä suorittamaan sirkustemppuja ruunan kanssa ja se oli valmis ihan kaikkeen.
Ennen omaa vuoroaan Valtteri tarkkaili aiempaa ratsukkoa, kuinka tämä teki lähestymiset etenkin Enchanted Pondille ja Joggling-okserille.Mihin ikinä se heidät johdattaisikaan tänään.
19. Hannes Stevandér & Kastanjan Muscat
★★★★ + ★★★ + ★★★ + ★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Alussa yksityiskohtaista pohdintaa ja otettu selvää kanssakilpailijoista sekä kisojen historiasta. Tekstistä huokuu hyvin jännitys ulkomaille lähtöön valmisteluissa. Isojen kisojen tuntua on myös sanaleikeissä ja kuvaamisessa sekä hyvin etenevässä tekstissä. Valmistautumisen riemu kulkee läpi tarinan ja loppuun saadaan toki ihanasti romantiikkaakin."
"Oodi kilparatsastajien tukijoukoille – kisoihin valmistautumisen jännityksen ja vaimon yllätyslahjan ja tuen kautta tässä tuotoksessa on tasapaino hyvän mielen ja kihisevän kisatunnelman elementtien välillä. Tuttujen Power Jump ratsastajien mainintojen ja satulahuopalahjojen kautta toteutetut teemayksityiskohdat miellyttivät lukijaa."
"Lämmintunnelmainen hetki ennen kisareissuun lähtöä tuo hymyn huulille."
"Hellä hetki kotioloissa luo varmuutta tulevaan kilpakoitokseen."
En mä tiedä millainen klovni sitä piti olla, jotta päätyi ilmoittamaan itsensä ja ratsunsa esteratsastuksen suurimpaan kilpailuun. Mun ja Katan kisaura oli ollut muutenkin omanlaisensa sirkus, joten en mä tiedä mitä järkeä mun oli pakata meidän kamojamme ja lähteä TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA kilpailemaan. Jos ruunikon kisatulokset olisivat olleet yhtään tasaisemmat tai mulla olisi muuten vain ollut huomattavasti parempi fiilis tulevasta, ehkä meillä olisi ollut huomattavasti kannattavampaa lähteä Floridaan asti kilpailemaan. Eihän meillä edes ollut kovinkaan suurta kokemusta siitä, että millaista olisi kilpailla sellaisissa olosuhteissa kuin mitä amerikan itärannikko tulisi tarjoamaan.
Tokihan Suomen kesä oli tarjonnut sellaisenkin paahtohelteen, jotta Floridan säät eivät varmaankaan saisi sen suurempaa tunnekuohua aikaan. Tokihan omanlaisensa helpotuksen toisi varmasti se, jotta kisa-areena olisi ainakin osin katettu. Totta puhuen, kun mä vain mietinkin sitä, että miten mahtipontiset tilat Sunny Horses tarjoaisi juhlavuoden kilpailulle sai tällaisen pienestä itäsuomalaisesta kaupungista tulevan ensihoitajan tuntemaan olonsa todella pieneksi. Sitä kyllä sai pelkästään osallistujalistankin selaileminen aikaan, kun listoilta löytyi sellaisia nimiä kuin Merit Kalda, Vladimir Kozlov, Joachim Altmann, Magnus Antonini, Alexander Rosengård, Billy Center. Nimetäkseni vain muutaman Ihan Oikean ratsastajan, joiden kisauria katsoessa tulostaso oli ihan jotain eriä kuin meillä.
Pakatessani Katan tavaroita valmistautuessani lähtöön kohti Amerikkaa Ciara pääsi yllättämään minut täysin.
”Mulla on sulle jotain”.
Seurasin vaimoani katseellani samalla kun toinen poimi käsiinsä paperipussin jonka toinen oli selkeästi tuonut mukanaan ja onnistunut jättämään käsistään huomaamattani. Pussi oli kooltaan juuri sellainen, että se voisi todellakin sisältää vaikka ja mitä, vaikka paksuutta sillä ei kovinkaan paljoa ollut.
”Tiedätkö, sä hemmottelet mut ihan pilalle” totesin vaimolleni. Olihan se totta, jotta Ciaran tulot olivat huomattavasti paremmat kuin minun, enkä mä välttämättä ollut aina ylpeä siitä, jotta meidän roolimme olivat näin päin eikä sellaisella tavalla kuin mitä kaikki varmasti ajattelisivat niiden olevan.
”No siis enhän mä voinut millään päästää teitä lähtemään kilpailemaan Noin Kauaksi tuollaisilla varusteilla. Kyllä sitä tuollaista kisaa varten täytyy vähän panostaa siihen miltä näyttää!”.
Ciaran ojentaessa paperikassia minua kohden poimin sen otteeseeni ja katsoessani vaimoani vielä hieman epäuskoisesti kurotin toisella kädelläni pussiin, ja hämmennyksekseni en tuntenut vain yhtä satulahuopaa. Huopia oli kaksi, joista toinen oli niin valkoinen, jotta en ollut ikinä tainnut nähdäkään yhtä valkoista huopaa. Täysin valkoinen se ei ollut, vaan normaalin pyöritetyn kanttinauhan tilalla kulkikin letitetty kanttinauha.
”Mun piti vähän etsiä, mutta lopulta mä löysin paikan, josta löytyi juuri oikea sävy. Koska eihän sitä nyt ihan mitä tahansa huopaa voinut ostaa vaan mä halusin, että sillä on joku merkitys”.
Kuunnellessani Ciaran puhetta siirsin katseeni vaimostani takaisin satulahuopaan, jota pitelin edelleen toisessa kädessäni. Lumenvalkeaa satulahuopaa kiertävä kanttinauha ei ollutkaan kultainen vaan keltainen. Letin sävy ei kuitenkaan ollut se perinteinen kultainen, vaan sävy oli himmeämpi.
”Onko tää??” kysyin hieman epäilevästi, vaikka jotenkin saatoinkin odottaa, että epäilykseni oli oikea.
”Jep, se on – ainakin melkein – sama sävy kuin mikä on tämän vuoden Power Jumpin teemaväri. Tai no voisi kai sanoa, että teemavärit”.
”Mm..mitä?” sain mutistua, ennen kuin tajusin että pussissa oli toinenkin huopa. Sekin oli simppeli, ilman kanttia ja valkoisen sijaan se oli punainen. Tarkemmin ottaen se oli punaisten sävyjen skaalan tummemmalla puolella.
”Hei oikeesti, tää on ihan liikaa…” totesin nostaessani katseeni takaisin vaimooni.
”Te ansaitsette sen. Ja hei, mieti miten hienosti toi punaisen sävy sointuu Katan karvankin kanssa. Tuutte näyttään Niin Upeilta kaikkien kuvaajien somekuvissa”.
”Ai niin ja sitten on vielä tämä” Ciara sanoi, ennen kuin veti vielä yhden ässän hihastaan. Tai ehkä enemmänkin taskustaan, sillä nainen veti esiin vielä kirkkaan verenpunaisen rusetin.
”Enhän mä nyt voi päästää teitä toiselle puolelle maailmaa sen risaisen rusetin kanssa!”
Otin rusetin vastaan osin hämmentyneenä ja osin vain varmempana siitä, jotta nainen hemmotteli minut todellakin pilalle.
”Siis sä oot ihan mahdoton” totesin vaimolleni samalla kun laskin huovat ja rusetin varovasti lattialle, jotta ne eivät likaantuisi ennen kuin koppasin vaimoni halaukseen ja hain toisen huulet omiini.
”Totta puhuen, jos meidän Power Jump reissu on samanlainen sirkus, kun mitä meidän kisauramme ylipäätään, niin ainakin me ollaan sen sirkuksen tyylikkäimmät apinat” totesin ennen kuin vedin vaimoni vielä uuteen suudelmaan.
22. Hannah Bailey & Just Peachy
★★★ + ★★★ + ★★★ + ★★★
"Hyväntuulinen suoritus! Pieni töpeksintä esteellä toi mukaan hyvää tarinallisuutta."
"Vauhdin huuma ei jää kysymysmerkiksi!"
"Jännitys on aistittavissa heti ensimmäisen arvokilpailun alkaessa ja tekstissä on erinomaista kuvailua ennen kisaa ja matkustamisesta teinin kanssa. Jännitys kulkee mukana koko tarinan punaisena lankana, kunnes selviätte radan loppuun, ennen kaikkea tuuria oli matkassa ja sekin näkyi koko suorituksen ajan. Esteistä ja suorituksesta erittäin yksityiskohtainen kuvailu."
"Raikas, tuoreen arvokisaratsastajan näkökulma suurkilpailuiden humuun! Yksityiskohtainen kuvaus radalta vangitsee hyvin esteratsastukseen kuuluvia nopeita käänteitä ja jännitystilanteita."
Tuntuu aivan uskomattomalta olla Floridassa Sunny Horsen rakennuttamalla Power Jumpin kilpailu areenalla odottamassa omaa vuoroani ja katsoa valtavia katsomoja täynnä ihmisiä. Kyllähän siinä saikin tehdä aikamoisia taikatemppuja että tänne asti edes päästiin. Riverside Rodeon jälkeen ei paljon jäänyt aikaa siirtyä toiselle puolelle manteretta ja Amandakin oli ollut kunnon painajainen tunkiessaan oman lusikkansa soppaan. Matka yhdessä kyseisen teinin kanssa ei ollut helppo ja olin pyytänyt usein anteeksi mukaan lähteneeltä Madsilta. Nyt en kuitenkaan voinut ajatella sitä, sillä olisin seuraavana vuorossa ja Peeps tanssahteli allani energisenä. Tämä on molempien ensimmäinen oikeasti iso kilpailu ja jännitys kutkuttaa selvästi molempien vatsassa.
Vuorollani ratsastin hienolle areenalle jossa oli mitä erikoisemman näköisiä esteitä. Tervehdin tuomareita ja lähtömerkin saatuani pyysin Peepsin laukkaan. Ensimmäinen este lähestyi vauhdilla ja saimme siihen hyvän lähestymisen. Peeps hyppäsi rohkeasti osittain sirkusteltalta näyttävän pystyn ylitse ja säntäsi vauhdilla kohti seuraavaa estettä. Pelkäsin koko ajan unohtavani radan ja sen vuoksi seuraavaa estettä ei kyllä ylitetty ihan tyylipuhtaasti. En ehtinyt jäädä miettimään saatiinko siitä virhepisteitä vai ei kun pidätin Peepsin intoa ja tein tiukan käännöksen oikealle taikahattu esteelle. Este tuli eteen liiankin nopeasti sillä olin arvioinut lähestymisen itse huonosti, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä. Sydämeni jyskytti tuhatta ja sataa seuraavien esteiden aikana, mutta luojan kiitos muistin radan ja selvittiin niistä ylitse. Ei tyylipuhtaasti varmastikaan, mutta ainakin järkyttävällä tuurilla. Lähestyessämme radan loppua sain kokea kauhun hetkiä, sillä Peeps epäröi pelleltä näyttävää lankku estettä enkä osannut varautua siihen. Kannustin tammaa eteenpäin ja oli kahden vaiheilla hyppääkö Peeps sen ylitse vai ei. Lähestyminen meni ihan viime senteille ja Peeps kohosi epävarmana esteen ylle. Tasapainoni petti ja siinä samassa rytäkässä kadotin toisen jalustimen. Yleisössä kohahti isoäänisesti ja kuulin sen vain etäisesti yrittäessäni pysyä hevosen selässä. Jollain ihmeen tuurilla ja taikatempuilla pysyn Peepsin selässä tamman laukatessa eteenpäin kuin höyryveturi. Hoin mielessäni vain “älä tipu, älä tipu” kun yhden jalustimen varassa lähestymme viimeistä sarjaa. Tällä kertaa Peeps ei enää epäröi ja korvat niskaan painettuna tamma hyppää ensin pystyn ylitse ja sen jälkeen viimeisen renkaan. Takertuneena kaksin käsin tamman harjaan ylitämme maaliviivan ja kyyneleet alkavat valua silmistäni. Upea tammani oli selvinnyt radasta vaikka itse tupelsin minkä kerkesin ja olen valtavan ylpeä siitä. Pyydän sen ensin raviin ja siitä käyntiin kaivellessani jalkaani puuttuvaa jalustinta. Pitkin ohjin ohjaan Peepsin pois radalta ja taputan sitä onnellisena kaulalle. Joko tulos riittää tai ei, mutta olimme selvinneet elämämme ensimmäisestä isosta arvokilpailusta.
12. Milla-Riina Arokoski & Snegurotška
★★★★★ + ★★★★ + ★★★★ + ★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Upeaa kerrontaa alussa, vähän surullinenkin alku vaihtuu odotukseen tarinan edetessä ja lukija odottaa koko ajan lisää. Tarina on hieno muistutus siitä, että aina saa unelmoida, se tuo odotusta ja jännitystä sekä haikeuttakin suoritukseenne. Mahtavaa kuvailua ja vertausta sirkusteemaan, omintakeinen tyyli jossa tulee hyvin esiin persoonallisuus, tunteet ja soljuva tyyli jota on erittäin helppo lukea ja kuvailuun uppoaa hetkessä, tekstin ei halua päättyvän. Harvoin tulee lukijalle sellainen olo, että voisi olla mukana tarinassa, mutta tässä tuli! Aivan ihana perhoskuvaus lopussa nitoi hienosti yhteen suorituksenne ja odotukset sitä kohtaan. Loppusanat jättävät lukijan jännittyneenä ilmaan, mitä sitten tapahtui?"
"Sujuvasti kirjoitettu ja lukijan kiinnostuksen herättävä teksti, jossa suurkisojen kihisevää maailmaa on vangittu varmalla otteella – epäonnistumisten pitkine varjoineen kaikkineen. Kilpailijan persoonan ja henkilöhistorian näkyminen ja kutkuttavia suuria henkilökohtaisia panoksia maalaileva tilanne jää arvioijan mieleen. Tästä tekisi mieli lukea lisää: mitä ratsastajalle tapahtuu?"
"Upeiden mielikuvien kautta välittyy kiinnostava tarina, joka jättää mieleen melankolisen sävyn."
"Tarinassa on toimiva jännite, joka vie mennessään. Ratsastajan tunnelmat tulevat voimakkaasti ja koskettavasti esiin."
Hylätty.
Se sana oli riivannut Milla-Riinaa jo pitkään. Kun vuosi sitten hänen ja Isan yhteinen taival oli päättynyt Power Jumpin liehuvien lippujen alla Isan loukkaantumiseen ja hylkäykseen jo perusradalla, tuntui kuin hylätyn leima olisi samalla painettu pysyvästi hänen ihoonsa. Se leima oli kahlinnut hänet pysyvästi siihen hetkeen, jolloin hänen sen hetkinen elämänsä oli päättynyt epäonnistumiseen.
Oli Power Jumpin juhlavuosi ja se tarkoitti sitä, että kaikki oli suurempaa, hulppeampaa ja dramaattisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Se näkyi kaikkialla – viime vuosi Englannin harmaudessa, nummien ja kiviaitojen sumuisessa miljöössä oli kuin varjo tämän vuoden spektaakkelista Floridan hellivän auringon alla. Tämä ei ollut enää pelkkä kokemus: tämä oli elämys, sellainen, jonka jokainen paikalla ollut tulisi varmasti muistamaan viimeiseen hengenvetoon saakka.
Milla-Riinakin olisi halunnut nauttia, imeä itseensä ilmassa leijuvaa maagista tunnelmaa, johon sekoittui kilpaveljien ja –siskojen odottavaa jännitystä, adrenaliinitasoja ylläpitävää mahtipontista musiikkia ja sanoinkuvaamattoman kauniiden koristeiden luomaa illuusiota siitä, että jokin tämän maailman toisesta ulottuvuudesta erottava esirippu oli auennut raolleen. Ehkä Milla-Riina oli kuitenkin jo kasvanut yli siitä iästä, jolloin oli luontevaa upota haavemaailmoihin, tai ehkä hän oli ollut kykenemätön fantasioimaan sitten lapsuuden, jolloin hänelle selvisi, että oikea maailma oli julma ja säälimätön paikka. Milla-Riina ei tiennyt, mutta jokin näkymätön seinä piti hänet erillään ympäröivästä juhlahumusta, ikään kuin hän olisi ollut paikalla, mutta ei sitten kuitenkaan.
Hänet ja Snegurka oli hylätty tänä vuonna jo niin monta kertaa, että Milla-Riina oli seota laskuissa. Tuntui melkein kuin hän olisi ollut huijari – tai oikeastaan hän tiesi olevansa sellainen. Milla-Riinan olisi kuulunut onnitella itseään siitä, miten hän oli onnistunut luikertelemaan näin pitkälle, köyhänä, hevosettomana ja näemmä myöskin lahjattomana, mikäli kilpamenestykseen oli uskominen. Ilman Kozloveilta heltynyttä sponsorisopimusta hän olisi todennäköisesti ollut nytkin surkeassa päivätyössään remontoimassa jonkin surkean talon kylpyhuonetta tai siivoamassa Seppeleen pölyistä ja yhtä lailla surkeaa maneesia, ja totta kai hän valitsi sata kertaa mieluummin olla täällä. Asia, joka häntä nyt kaiversi, oli se, kuinka kauan hän onnistuisi sinnittelemään tämän oljenkorren turvin – kuinka kauan kestäisi, ennen kuin hänen jo valmiiksi haparoiva otteensa lipeäisi trapetsista?
Snegurka tuntui lepattavalta perhoselta Milla-Riinan noustessa tamman selkään, ja itsensä hän tunsi friikiksi ympärillä kulkevien kilparatsastajien ympäröimänä. Oli ironista, että juuri silloin Niklas Kozlov käveli hänen ohitseen ja nosti kätensä tervehdykseen taluttaessaan P.T. Barnumia kohti lämmittelyaluetta - olihan mies, jonka mukaan yönmusta ori oli nimensä eittämättä saanut, ylläpitänyt yhtä maailman tunnetuinta friikkisirkusta.
“Onnea matkaan, Riinis!” joku huusi, kun Milla-Riinan lähtöön oli enää kymmenen minuuttia ja hän yritti hillitä hermojaan Snegurkan steppaillessa levottomana aloillaan. Katsoessaan huutajan suuntaan Milla-Riina erotti Valtteri Rokan hymyilevät kasvot lämmittelyalueen ja katsomon erottavan aidan luota. Milla-Riina vastasi hymyyn. Valtteri Rokkakaan ei tiennyt, että Milla-Riina oli huijari.
Kun summeri soi, Milla-Riina Arokoski ei lähtenyt tavoittelemaan Power Jumpin voittoa, jota edes hän itse ei uskonut saavuttavansa. Hänen katseensa oli suunnattu pidemmälle tulevaan, viimeiseen kääntämättömään korttiin, joka toivon mukaan paljastuisi avaimiksi Sunny Horseen ja siellä odottavaan sponsoridiiliin.
Kuin Harry Houdini, Milla-Riina Arokoski aikoi vapautua hylätyksi tulemisen kolkosti kalkattavista kahleista.
Ja sitten hän voisi viimein kadota.
23. Marcus Lehto & Tadeo v.d. Zelos
★★★ + ★★★ + ★★★ + ★★★
"Kivalla tavalla kuvaileva otos ratsukon kilpailupäiväkirjasta. Juhlakisojen suuren mittakaavan, väkimäärän ja erikoisesteiden mahdollisesti hämmentäväkin vaikutus on vangittu kisaajan näkökulmasta hyvin!"
"Pirteä kuvaus kisapäivän tunnelmista. Suurkisojen jännitys tuntuu!"
"Hulppea kilpailupäivä selätetään oikealla asenteella!"
"Luonnon oikein tunsi tekstin alussa, kun valmistauduitte kisapäivään. Tykkäsin paljon omintakeisesta tyylistä kirjoittaa, etenkin joissakin kohdissa, kun tuli kertausta edelliseen lauseeseen. Yksityiskohtaista kerrontaa sekä kisapaikasta, että suorituksesta. Teksti oli helppoa lukea ja se eteni juuri sopivaa vauhtia."
Tänään oli superjännittävä päivä mulla ja Taolla. Olin ryhmäpaineen johdosta ilmoittanut meidät Power Jumpiin! Ori on parhaimmillaan kouluratsastukselta, mutta löytyy siltä kapasiteettia ja intoa toki myös esteille. Silti mua vähän epäilytti ja hirvitti, että nolataanko vaan itsemme muiden hienojen ratsukoiden joukossa. Mutta mä en ole luovuttaja, joten kun on kerran ilmoittauduttu, sinnehän mennään! Ja oltiinhan me toki kvaalauduttukin. Ja toki lennetty jo Floridaan asti. Enää ei voinut kääntyä takaisin.
Aamu alkoi Taon lastaamisella ja auton pakkaamisella. Tao astahteli traileriin yllättävän rauhallisesti ja mietinkin, oliko tämä hyvä vai huono asia ajatellen Power Jumpia. Onneksi sisareni Dimma lähti meidän kisamatkalle mukaan ja hän rauhoitteli, että hyvä vaan ettei Taolla ollut ainakaan huono päivä. Nyökkäsin ja istuin auton rattiin. Matka kohti Sunny Horsea sai alkaa!
Matka sujui loistavasti hyvää musiikkia kuunnellessa, enkä muistanut edes jännittää tulevaa urakkaa. Perille päästyämme annoin Dimmalle ohjat Taon suhteen kun kävin hieman tsekkaamassa tiluksia ja mietin, että mitä ihmettä mun pitäisi tehdä. Pitääkö mun ilmoittautua jossain? Haahuillessani kiireisillä tiluksilla katseeni osui itse areenalle ja ennen kaikkea katse kiinnittyi esteiden ulkonäköön. Voi helv… Mitähän Tao olisi noista mieltä. Mä tiesin kyllä, että luvassa oli jotain sirkusteemaista, mutta yllätti, miten hyvin se oli saatu esteisiin esille. Ei voi kun ihailla muiden kätten töitä.
Kun olin selvittänyt tarvittavat asiat päivän suhteen, palasin Dimman ja Taon luokse. Dimma oli jo lähes varustanut orin ja pudistin päätäni: ”Olisit nyt mullekin jättänyt jotain.” Dimma vain naurahti ja virnisti: ”Mitä vain velikullan puolesta.” Mua vähän oksetti, eikä se johtunut jännityksestä. Tao katseli minua kiiltävänä, harja kauniisti kiinni laitettuna, aivan kuin se olisi sanonut, että mennään jo. Ihan pian oripoika, ihan pian.
Varustin Taon Dimman kanssa kahdestaan ja siinä hujahti helposti yli puolisen tuntia, kun tutut tulivat moikkailemaan. Mä en jotenkin ollut osannut kuvitella, että täällä voisi törmätä tuttuihin, vaikka isot kisat olivatkin. Totta kai täällä törmäisi tuttuihin. Toivotin jokaiselle onnea tasapuolisesti, tai no, ainakin enemmän kun meille itsellemme. Vaikka onnea me tarvittaisiinkin. Otin kuitenkin rennosti kisan suhteen. Meillä ei ollut mitään hävittävää, ainakaan mun mielestä. Dimma oli tosin eri mieltä ja painotti koko ajan, että ota nyt tosissaan ja te voitte oikeasti pärjätä. Okei myönnetään, oli meillä mahdollisuuksia, mutta sijoitukseen en uskonut hetkeäkään. Otetaan tämä kokemuksena!
Lähdin verryttelemään Taoa hyvissä ajoin enne omaa suoritustamme. Ori vaikutti innostuneelta ja ehkä hieman hämmentyneeltä näin suuresta hälinästä, mutta en antanut sen haitata. Annetaan asioiden mennä omalla painollaan ja katsotaan mihin se riittää. Otin orin kanssa paljon siirtymisiä ja taivutuksia, jotta sain sen lämpimäksi ja kuulolle. Oriparka luuli varmaan, että oltiin tultu koulukisoihin, kunnes vesitin sen unelmat hyppäämällä ensimmäisen lämmittelyesteen. Ori ei meinannut edes hypätä sen yli, mutta kannustin hieman lisää ja pääsimme kuin pääsimmekin esteen toiselle puolelle aivan oikeata reittiä. Voi apua toivottavasti Tao hyppää kun on itse suorituksen aika.
Meidät kuulutettiin areenalle ja tässä vaiheessa mun sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Tao selkeästi huomasi mun hermostuneisuuden ja otti muutaman sivuaskeleen kun astuimme areenalle. Tästä se lähtee. Saimme luvan lähteä liikkeelle ja ohjasin Taon ensimmäiselle esteelle, sirkustelttaesteelle. Orin hyppy oli ehkä hieman jännittynyt ja se selvästi mietti, että mikä hiton väkkyrä tuossa esteessä on. Rauhoitin itseni ja se rauhoitti onneksi myös Taon. Seuraava este oli selvästi hieman juhla-aiheinen. No, meikäläinen ei pääsisi juhlimaan tänään, sillä kotimatka oli pitkä ja seuraavat kilpailut odottivat jo. Orin hyppy oli jo paljon parempi kuin ensimmäinen ja olin siihen tyytyväinen. Nyt vaan loppurata vielä näin hyvin, niin voisin olla todella tyytyväinen. Etenimme Taon kanssa reippaasti esteeltä toiselle ja este esteeltä ori suoritti paremmin. Yleisö seurasi tarkasti menoamme ja yritin välttää vilkuilemasta ympärilleni. Oli keskityttävä vain itse suoritukseen. Viimeisen esteen yli hypätessä tunsin, miten Tao lähti hyppyyn hieman haparoiden. Pääsimme kuitenkin yli, mutta en uskaltanut katsoa taakseni olimmeko tiputtanut puomin. Taputin oria kaulalle niin, että tunsin taas käteni. Oli ollut hieman nimittäin vaikeuksia, kun jo rataa aloittaessa käteni puutuivat jännityksestä niin, että en tuntenut ohjia. No, onneksi ori osasi hoitaa ison osan töistä ja mun piti vain keikkua selässä. Nyt sitten vain odotellaan tuloksia, tyytyväinen hymy kasvoilla!
16. Ava Pulkkanen & Zenzi
★★★★ + ★★★★ + ★★★★ + ★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Kumppanin kanssa jaettu aamu loi vahvan kontrastin kilpailun kaaokseen."
"Ihastelin alussa ratsastajan valmistautumista kilpailuihin, se erosi muista teksteistä ja oli mukavaa vaihtelua. Teksti oli tosi hyvin jaettu kappaleisiin ja se oli selkeää sekä helppolukuista. Vuorosanat sopivat hyvin tarinaan ja ne oli selvästi mietitty tarkkaan. Oli jotenkin suloista, että päätitte yöpyä kisapaikalla rekassa, hevosten kanssa. Kohtaaminen tallityttöjen kanssa toi hymyn huulille muutoin seesteiseen tarinaan ja tarjosi pientä huvitusta lukijalle. Yksityiskohtainen kertomus hevosen varustamisesta ja letittämisestä toimi hyvin lopussa. Lopusta löytyi myös jännittävä kommentti puuttuvasta kanssakilpailijasta, joka oli hauska lisä."
"Kisatunnelma on vahvasti aistittavissa niin arkisempien toimien kuin asiaan kuuluvan jännityksenkin kautta. Ratsastaja on näissä ympyröissä selvästi kuin kotonaan."
"Otos kisa-aamusta luo yksityiskohdillaan juuri suurkisojen tasolle sopivan kuvan kokeneesta ja estekentät tuntevasta ratsastajasta. Kisakampauksen taistelu aamuisessa hevosrekassa oli oivaltava yksityiskohta tarinan avaukseksi, muistutuksena siitä mitä kaikkea kulisseissa tapahtuu ennen kuin ratsukko saapuu areenalle."
“Jotenkin musta tuntuu, että parempi olisi vetää joku pelle-peruukki päähän ja lyödä sellainen pyöreä punainen nenä naamaan”, huokaisin turhautuneena, kun yritin mahdollisesti kahdennenkymmenennen kerran taiteilla pitkiä, verenpunaiseksi värjättyjä hiuksiani kuriin letille.
“Älähän nyt, uskon vakaasti, että vedät vielä ässän hihastasi, kuin taikuri konsanaan ja vedätte Zenzin kanssa kunnon hattutemput areenalla”, Martin rauhoitteli ja siveli olkapäitäni rauhoittavasti.
Tämä oli yksi niistä harvoista hetkistä, joita en mielelläni antanut kenenkään muun todistaa Martinin lisäksi. Muu maailma sai tavata koppavan, itsevarman ja aina valmiin Ava Pulkkasen, sen jolta ei puuttunut itsevarmuutta ja määrätietoisuutta.
Kahdeskymmenesensimmäinen yritys sai minut melkein repimään hiukset irti päänahastani.
“Anna, kun minä”, Martin hengähti syvään ja hymyili minulle peilin kautta. Ihan joka poikaystävä ei osannut letittää tyttöystävänsä hiuksia, mutta Martin oli letittänyt hevosten jouhia siitä asti, kun oli oppinut kävelemään eikä minun reuhkani, vaikka pitkät ja paksut olivatkin, vetäneet vertoja hevosten häntäjouhille.
Itsevarmoin, rauhallisin liikkein Martin kesytti kutrini ja seurasin hevosrekan peilistä kuinka vaivattomasti kahdeskymmenestoinen letti muotoutui taitavissa käsissä. Nouseva aurinko osui Martinin kasvoille, luoden niihin kultaisen, auringonkeltaisen hehkun. Rekassa yöpyminen Floridan auringon alla, toi oman tunnelmansa kilpailu aamuun, vaikka en ei olisi sillä hetkellä valittanut jos olisin voinut loikoilla pehmeällä hotellin sängyllä toisten kilpailijoiden tapaan. Me kuitenkin käytimme kaiken rahamme ennemmin hevosten hyvinvointiin, kuin omiin mukavuuksiimme, joten rekkayöpyminen sai luvan kelvata.
Istuin penkkini reunalla, kun seurasin muiden ratsastajien suoritusta kilpailu areenalla.
“Pahimmat tulee varmasti olemaan tuo Big Boy ja Volcanix Vortex, kun niissä on nuo renkaat”, Martin epäili ja sai minut nyökkäämään terävästi. Zenzi oli rohkea ja kenttähevonen, mutta areenan luoma paine, varjot ja räikeät värit saattaisivat hämmentää tammaa paljonkin. Minun ykköstehtäväni oli olla sen tukena ja tehdä oma osuuteni, jotta startti sujuisi parhaalla mahdollisella tavalla.
Ei ollut oikeastaan väliä kuinka meillä sujuisi tuloksellisesti, kunhan molemmille jäisi hyvä fiilis radalta. Jokaisen suorituksen jälkeen yleisö riehaantui lähes mylvimään suosionosoituksiaan, viheltäen ja hurraten aivan jokaiselle yhtävertaisesti. Tämä, jos jokin oli täyttä kisaelämää.
Sunny Horse oli kisapaikkana aivan mielettömän upea miljöö ja merituuli rauhoitteli jännitystäni tehokkaasti. Suolainen tuuli toi myös mukavan viilennyksen 30 asteen lämpötilassa, jossa jo pelkkä käveleminen kisa-areenalta jaba-alueelle toi hien pintaan.
“Lyhyt verkka ja välikäynnit silloin, kun olet kolmas valmistautuja toiminee parhaiten. Tässä lämmössä turha ottaa Zenziltä kaikkea energiaa pois, vaikka se varmasti onkin melko säpäkkä vielä radalla”, Martin totesi kävellessämme kohti Zenzin jaba-karsinaa.
Multa ei jäänyt huomaamatta ohikulkevien tallityttöjen ihailevat katseet ja jaksoin innokkaammalle niistä antaa myrkyllisimmän katseeni takaisin. Tyttö raukka meinasi törmätä vastaan tulleeseen naiseen hämmentyessään, se sai tyytyväisen hymyn leviämään huulilleni samalla, kun tartuin Martinin kädestä kiinni.
Minun.
“Olen imarreltu, mutta sun pitäisi silti keskittyä enemmän tulevaan rataan, kuin viattomien tallityttöjen murhasuunnitelmiin”, Martin naurahti ja kiepsautti minut käsivarrelleen ja suuteli niin intensiivisesti, että meinasin unohtaa oman nimenikin.
“Paraskin puhuja”, virnistin ja jatkoimme matkaamme.
Zenzi seisoi kuin patsas, kun letitin sen paksua mustaa harjaa täsmällisille sykeröille. Vaikka olin hävinnyt taistelun omien hiusteni letityksessä, Zenzin harja taipui tahtooni ilman ylimääräistä vääntöä. Se sai selkäänsä verenpunaisen estehuovan, jossa oli auringonkeltaiset koristelut, kilpailun teemavärien mukaisesti valittu. Samaa sarjaa oli myös korvahuppu ja suitsien otsapannan timantit säihkyivät keltaisen eri sävyissä.
Power Jumpissa oli aivan omanlainen, taianomainen tunnelmansa. Etenkin näin juhlavuotena ja kun kilpailut järjestettiin kaikista maailman paikoista juuri USA:ssa, tuntui kaikki jotenkin entistä suuremmalta ja hienommalta. Kisajärjestäjät olivat saaneet juuri sopivasti tuotua juhlavuoden teemaa esille ilman, että koko tapahtuma tuntui pelkältä sirkukselta.
Martin auttoi minut tumman ja tulisen tammani selkään ja taputti minua vielä rohkaisevasti polveen.
“Muista hengittää ja teet vain parhaasi. Loput on kohtalon käsissä”, poika totesi hymyillen ja nyökkäsin. Zenzi tuntui eloisalta allani ja meinasi jyrätä liian lähelle eksyneen tyttölauman päälle. Ei sillä, että olisin sitä kovin hanakasti estellyt.
Lähtiessämme kohti kisa-areenaa näin vilauksen tutuista hiirulaisen vaaleista hiuksista.
Jokaisella oli omat epäilyksensä minkä vuoksi Josefina Rosengård Alsila ei itse ratsastanut tämän vuoden Power Jumpeissa eikä juuri sopivista paikoista löysä vaatetus ainakaan hiljentänyt niitä juoruja.
Olipahan yksi vastus vähemmän kisa-areenalla kohdattavana tänä vuonna.
14. Dorian Pryce & Doveryat
★★★★ + ★★★★ + ★★★★ + ★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Teksti tempaa mukaansa yksityiskohtaisella ja sanavalmiilla kuvailullaan, jossa suurkisojen tunnelma ja Floridan kostea helle tulee suorastaan näytöltä läpi. Kannustusjoukkojen humoristinen pukeutuminen, henkilöhahmojen sanaton viestintä ja ratsun kevyt luimistus kaikki maalaavat mukavan hienovaraisella tavalla tarinassa esiintyvän kisajoukon persoonia ja keskinäistä yhteenhioutuneisuutta."
"Helle ja suurkisojen innostava huuma välittyvät tekstistä vahvana."
"Hyvää kuvailua ja toisten ratsukoiden mietiskelyä. Koko tarina eteni rauhallisissa merkeissä, sopivasti kuitenkin soljuen. Erityisesti keliä ja ratsastusolosuhteita oli kuvattu tarinassa hyvin, unohtamatta kuitenkaan yksityiskohtia kilpailutilanteesta. Ihanaa, että groomikin oli pukeutunut teeman mukaisesti! Lopussa pääsi hyvin odottavaan tunnelmaan, kun käytiin läpi mitä ratsastajan valmistautumiseen kuului."
"Erinomaisesti kuvailtu hetki juuri ennen suoritusta. Hiipivä adrenaliini tarttuu lukijaankin!"
Täysiverisen kullan lailla kimalteleva karva hohti armottoman Floridan auringon alla kuin nuotion hiillos. Nahka narskui ilmassa vallitsevasta kosteudesta painon ja liikkeen alla. Vaaleanvihreä, lyhythihainen kisapaita takertui ihoon kiinni silkasta hiestä, joka valui myös miehen ohimoa pitkin alas painovoiman viettelemänä. Dorian ei ollut koskaan astunutkaan saunaan, mutta voisi vannoa että tässä suorassa auringonvalossa seistessä kokemus oli aivan täysin sama.
Toinen kilpaileva ratsukko käveli kaikuvin askelin alas ramppia pois hiekka-areenalta. Hevonen oli aivan märkä - vaalean raudikon karvassa oli tummia laikkuja kaikkialla. Miesratsastaja ei ollut yhtään paremmassa hapessa, vaikka naamalta säihkyikin adrenaliini ja tyytyväisyys. Dorian nyökkäsi kohteliaasti tervehdykseksi ratsastaessaan ohi vastakkaiseen suuntaan - kohti omaa vuoroaan.
Edellinen ratsukko ratsasti vielä suoritustaan. Kuumuutta sieraimet suurina puuskuttava mustavalkoinen vauhtiraidallinen tamma, selässään kiharahiuksinen italialaismies. Puolet esteistä jäljellä. Järkeä isompi seinään rakennettu kuvaruutu kellotti aikaa: vielä ehti tehdä edellistä paremman. Hiljaisuus kaikui jättiläismäisen areenan sisällä - yleisökin tuntui pidättävän hengitystään, vaikka Italian liput liehuivatkin kevyen kevyessä tuulenvireessä.
Ratsastaessaan reipasta käyntiä aitojen ulkopuolella odottaen, Dorian antoi katseensa käydä yleisön ja ympäristön läpi. Nuori lapsi vilkutti hänelle Iso-Britannian lippua. Yksi kierros kävelty; ratsukko pysähtyi lyhyelle sivulle seisomaan, antaen ohjien mennä löysäksi. Gabriel käveli heidän luokseen, kondensaatiosta märkä vesipullo sekä pieni pyyhe käsissään. Mies väläytti kauniin virneen Dorianille; ikuinen flirtti, erinomainen groomi. Hänellä oli nenässään kiinni punainen pyöreä pellenenä ja housuja pitivät ylhäällä sateenkaaren värein koristellut henkselit - oli vaatimalla vaatinut saada pukeutua vuoden teeman mukaan.
Gabriel taputti ahaltek-oria kaulalle kevyesti ja tarjosi sille hyvän onnen namin, ojentaen samalla Dorianille vesipullon. Yleisö räjähti taputuksiin ja huutoihin. Antonio Simoni oli selvinnyt ratansa loppuun ja Dorianin oli aika mennä. Gabriel nappasi miehen oikeasta kädestä kiinni ja puristi; hyvin sinä ratsastat, kunhan et tipu - en anna pusuja hiekkaisille poskille. Dorian naurahti pois omia hermojaan.
Ohjista kiinni, kuolaintuntuman tarjoaminen; orin korvat kävivät luimussa, sitten siirtyivät eteenpäin. Sekin tiesi, mitä tuleman piti. Laukannosto; jossain oikealla naksahti kamera. Tuomarin tervehdys, ja aika alkoi. Ensimmäinen este lähestyi. Näytetään niille miten taikoja oikeasti tehdään.
9. Yvonne Wechsler & Cambresine G.
★★★★★ + ★★★★ + ★★★★ + ★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Huvittava ja omalaatuinen tilanne luotu tarinaan, suoriutuminen sirkusteemaisesta kilpailusta voi tosiaan olla hieman haasteellista, jos pelkää pellejä. Hevonen tuntuu olevan tilanteesta hyvin huvittunut ja koko tekstistä käy ilmi sen riemu, kun se huomaa päässeensä oikeasti kunnolla töihin ratsastaja raukan jähmettyessä yhden pelle esteen takia. Todella jännittävä ja mukaansa tempaava kohta tuo pelle-esteelle lähestyminen, itsekin siinä lukija joutuu hengitystään pidättämään, onneksi ratsukko selviytyi esteestä hyvin."
"Ratsastajan pellekammo on saatu maalattua niin elävästi, että tuotosteksti herättää lukijassakin sympatiaa. Ja ehkä hieman hyväntahtoisen humoristista hymyilyäkin. Pelle-esteen käyttö teema-aiheen keskiössä oli kekseliäs ja ratsastajan henkilöhahmoa esiintuova ratkaisu, ja idea kantaa hyvin läpi tuotoksen!"
"Suoritusta edeltävä muistelu luo hyvän pohjan tarinalle. Onneksi kammon yli kivuttiin, kiljuminen sallittu!"
"Vetävästi kirjoitettu, hauska ja viihdyttävä kertomus, jossa jännite, kisatunnelma ja vuoden teema rakentuvat tehokkaasti pellekammon ympärille."
En voi väittää, että minulla olisi iloisia muistoja sirkuksesta lapsuudessa, kun äiti vei minut ja isosiskoni, Livian, sinne ensimmäisen kerran. No, ensinnäkin olin silloin neljä. Tiedän vain itkeeni koko ohjelman ajan. Niin miksi vai? No, niiden pirun pellejen takia. Sirkuksen alkushow oli ”vitsikkäitä” pellejä, jotka pelottivat minut hengiltä.
Pelkäsin siis yhä kuollakseni pellejä.
It on ainoa kauhuelokuva, jota en ole koskaan pystynyt katsomaan. Eikä edes aloiteta puhumaan, miksi kartan McDonald’sia. Saan jo pelkästään muistatuksia, jos näen Ronald McDonaldin kuvan tienposkessa. En uskaltanut liikkua isovanhempieni talosta, kun ihmiset keksivät hauskan ilmiön kulkea pellepuvuissa pelottelemassa ihmisiä. Opa kulki kanssani kaikkialle silloin. Uhraisin jopa oman siskoni, jos joutuisin vastakkain pellen kanssa.
Voi vain siis kuvitella, miksi tunsin epämiellyttävän jännittyksen mahanpohjassani ja kylmän hien ihollani, kun pitäisi pian hypätä suoraan pellen suuhun. Oi, miksei tämän vuoden PJ teema voinut olla kukkaset? Nielaisin, kun keräsin Cellan ohjat paremmalle tuntumalle. Hitsit. Pitäisikö minun keskeyttää vain tuon yhden esteen takia ja jättää kaikki muutkin startit ratsastamatta? Tietenkin tiesin vuoden teeman etukäteen, mutta jostain syystä minulta oli mennyt pahin painajaiseni täysin ohitse.
”En pysty tähän”, kerroin groomilleni, Gretelle.
Vaaleahiuksinen tyttö naurahti ja taputti Cellaa kaulalle. ”Se on vain yksi este, Yvonne.”
”Jos se olisi vuoden kauheimman esteen äänestyksessä varmistaisin, että se voittaisi.”
Grete vain nauroi ja meinasin potkaista häntä. ”Teidän vuoro.”
Hitto. Nyt sitä mentiin. Ravasin areenalle edellisen ratsukon poistuessa. Sain juuri ja juuri tervehdettyä tuomareita, kun pyysin Cellan raviin. Cella ei ollut moksiskaan. Hiirakko ylläpitohevoseni vain meni korvat ylhäällä eteenpäin, kun nostin pillinvihellyksen jälkeen laukan. Ensimmäinen este lähestyi nopeasti ja ylittyi hyvin. Toisen esteen kohdalla mahassani tuntui jo ikävä myllerrys, kun jouduimme ratsastamaan pelle-esteen ohitse.
Olisi kyllä ihme, jos selviäisin hengissä tästä radasta. Onneksi saimme kääntää esteelle selkämme, kun lähestyimme kolmatta estettä. Kolmas este ylittyi turhan tiukalla reitillä, joten sain tehdä töitä, että edes pääsimme neljännen ylitse. Cellalla tuntui yhä olevan vain hauskaa, kun se korjasi minun virheitäni minkä ehti. Hetkeksi unohdin jo pelle-esteen, kun keskityin ylittämään kolmoissarjaa ja siitä valtavaa vesiestettä.
Siirtäessäni kolmoissarjalta katseeni kohti palkintopalliestettä, näin sen taas. Ammottavan suun, joka vääjäämättä lähestyi. Puristin ohjia tiukasti nyrkkiini ja Cella hieman kyseli, mitä ihmettä oikein tein. En tiennyt. Mieleni huusi pysähtymään siihen paikkaan ja lopettaa kesken. Samaan aikaan Cella puhkui eteenpäin. Aika tuntui hidastuvan ja äänet ympäriltä kaikkosivat. Kuulin päässäni sirkusmusiikin ja ne kammottavat maalatut kasvot, joiden oli tarkoitus viihdyttää ihmisiä.
Ammottava suu lähestyi vääjäämättä. Viisi askelta. Pidätin hengitystäni. Neljä askelta. Minua ahdisti, enemmän kuin koskaan ja se oli paljon sanottu. Kolme askelta. Hittohittohittohitto. Kaksi askelta.
Halusin kiljua. Yksi askel. Suljin silmäni, kun suuaukko oli nyt aivan edessäni. Cella hyppäsi ja horjahdin satulassa. Tamman kaviot osuivat takaisin pehmeään alustaan ja ottivat askeleen ennen kuin tajusin, että pitäisi kääntää tai törmäisimme seinään.
Käänsin Cellaa vasemmalle kohti radan viimeisiä esteitä. Niiden liekit olivat ehkä maalattuja, mutta olisin hypännyt oikean tulirenkaan lävitse koska tahansa mieluummin kuin pelle-esteen. Yleisö taputti, kun pääsimme maaliin ja tajusin silloin hengittää. Taputin Cellaa kaulalle ja siirsin raviin. Ravasimme pois radalta, jossa Grete odotti meitä. ”En tee tuota enää ikinä”, ilmoitin. ”Sä kiljuit.”
6. Sofia Kultasaari & Redstone xx
★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Alussa esitetty kysymys saa lukijan pohtimaan ja ratkaisu hymyilemään - intohimo on käsin kosketeltavissa."
"Monipuolinen ja mukava tarina haasteista ja mietiskelystä miten paljon ratsastus antaa ja ottaa harrastuksena. Erilainen näkökulma kilpailuun tuli tarinassa tasapainoisesti ilmi ja teksti oli sujuvaa. Ytimekäs ja tarpeellisen tuottava teksti, josta tuli hyvin ilmi mitä kilpailut merkitsivät ratsukolle."
"Ratsun vertautuminen sirkusleijonaan on ihana yksityiskohta."
"Tuotos vangitsee osuvasti korkeimman tason kilparatsastuksen realismia ihanuuksineen ja rahareikineen. Kilpailijan omistautuminen ja rakkaus lajia kohtaan on selvää sujuvasti kirjoitetuissa yksityiskohdissa, kuten 'maailman kaunein ääni, lähtömerkki'. Reaktiivisen esteorin kuvaaminen leijonaksi ja leikittely vanhalla sirkushuvit-sanonnalla sitovat tarinan oivaltavasti juhlavuoden teemaan."
Leipää ja sirkushuveja
"Mitä sillä rahalla oikein saa?"
Jostain syystä serkuntyttöni kysymys pyöri mielessäni juuri nyt, kun minun olisi pitänyt
keskittyä leijonan kesyttämiseen. Redi oli tapojensa mukaisesti liekeissä. Menoamme
seuraava katsoja tuskin uskoisi, jos kertoisin, että orini on kotona nykyään ihan kiva ja
melkein jopa helppo. Että se on tällainen peto vain kilpailuissa. Redi tosin oli näin Power
Jumpin 20. juhlavuoden ja Floridan matkan kunniaksi laittanut aivan uuden vaihteen
silmään. Se tuntui olevan valmis hotkaisemaan suuhunsa kaikki vastaantulijat, joten
jouduin tosissani keskittymään siihen, ettemme aiheuttaneet mitään ylimääräistä
ohjelmanumeroa tähän sirkukseen.
Vuoromme lähestyi, joten pääsin ohjaamaan Redin kilpailuareenalle. Ferrarinpunainen orini ei meinannut suostua aidan ulkopuolelle kävelemään, vaan yritti vetää itsensä portista sisälle. "Ei vielä Redi, yksi vielä ennen meitä", yritin rauhoitella ratsuani, ja sain kuin ihmeen kaupalla Redin kävelemään suunniteltua reittiä areenaa ympäri. Ohjista en juuri voinut hellittää, mutta annoin itseni vetää hetken happea, antaen Redin purkaa tarmoaan marssimaiseen kävelyynsä. Viime vuoden puolentoista sekunnin tappio arvoluokassa tuntui kaihertavan meitä molempia.
Katseeni osui seteliä esittävään Dollar-lankkuun. Kysymys palasi taas mieleeni, ja jos yhtään katsoi ympärilleen, pystyi todellakin vastaamaan siihen kysymykseen, että mitä sillä rahalla oikein saa. Jokainen hevonen täällä todennäköisesti maksaa enemmän kuin keskivertosuomalaisen koko vuoden tulot. Areenakin oli rakennettu miljoonilla vain tätä tapahtumaa varten.
"Se on tuollaista rikkaiden huvittelua", serkkuni aina totesi, kun serkuntyttöni kysyi, voisiko hänestäkin tulla kansainvälinen kilparatsastaja.
Hymy nykäisi suupieltäni. Huvitteluapa tosiaan. Ja tätä huvia minä ajattelen yön pimeinä tunteina, kun lasken pennosia yhteen ja haaveilen uusista hevosista ja kisamatkoista. Jokainen työtunti niin sairaalalla kuin satulassa oli tuonut meidät jälleen tänne, maailman huipulle. Power Jumpiin.
Nimemme huudettiin ja sain ravata sisään areenalle. Redi tavoitteli jo laukkaa, ja muutaman esteen ohitettuamme annoin sen ampaista matkaan. Laukkaympyrällä odotin maailman kauneinta ääntä, lähtömerkkiä, ja hymyilin. Yleisö pidätti hengitystään, kun leijonani valmistautui hyppäämään tulirenkaan läpi. Lähtömerkki kaikui korvissani, ja Redi kiihdytti vauhtiaan.
Mitä sillä rahalla sitten oikein saa? Tätä kai.
Leipää ja sirkushuveja.
21. Antonio Simoni & Cheyenne xx
★★★ + ★★★ + ★★★ + ★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Vauhdikasta menoa alusta lähtien! 'Häpeäkierros' ilahdutti, ratsu on porkkanansa ansainnut."
"Tiukka kurvi meinasi koitua kohtaloksi! Italilaiseen tapaan kiihkeä suoritus."
"Alun puhelu oli hauska ja persoonallinen lisä tarinaan. Siitä jatkettiin sopivan tarmokkaasti eteenpäin itse aiheeseen. Onneksi sanat eivät jääneet kaikumaan ratsastajan päähän sen enempää. Jännitystä tarjoavat tapahtumat esteillä saavat lukijankin haukkomaan henkeään ja odottaen mitä parille tapahtuu esteradan edetessä."
"Vauhdikasta kisatunnelmaa ja viliseviä, radan tapahtumissa vaihtuvia tunnelmia huokuva tarina! Kilpaa Floridan auringon kanssa kuumuva kisaratsu on kuvailtu erityisen mieleenjäävällä tavalla, 'häpeäkierroksineen' kaikkineen.
Kauhunsekaisia hetkiä | PJ25
Mä olin kyllä tottunut ratsastamaan monia hevosia, koska mun oli tämän mun työn kannalta pakko oppia. Mutta Cheyenne... Se huokui pippurisuutta... "Pepe piccola", kuiskasin tammalle painaen sormeni otsaani vasten miettien elämänvalintojani. Jännitinkö siis rataa? Todellakin. Oliko olosuhteet yhtään sen paremmat? No ei. Kuumuuteen olin tottunut, mutta yli 30 astetta suoraan porottavan auringon alla Floridassa sai veren kiertämään niin, että posketkin helottivat punaisena. Tai sitten olin jo ehtinyt palaa tupla aurinkorasvakerroksesta huolimatta. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta heijastaen katsomon metalliosista kirkkaan keltaisena, vaikka monet osat olivatkin väriltään enemmän harmaata.
Puhelin oli jäänyt taskuun. Sain tietää sen olemassaolosta, kun nonna soitti. Vastasin puheluun, vaikka ratani alkaisi aivan pian. "Nonna.. Ei, mä en tipu, joo mulla on suojavarusteet, ei, kukaan ei pakottanut mua tähän. Nonna! Et sä voi noin sanoa. Kiitos." Olin varmaan hauska näky muille paikallaolijoille heiluttaessani käsiä samalla, kun juttelin nonnalleni italiaksi. Kun suljin puhelimen, heräsi mielessäni kaikki ne kauhuskenaariot, joista nonna varoitteli: Apua, tipunko mä, olisiko pitänyt laittaa turvaliivi tämän takin alle, ei olisi pitänyt suostua tähän, ei varsinkaan tällä kuumakallella. Suden suuhun, kuten nonna sanoi. Kuolkoon susi.
...
Ratamme alkua säestänyt pillin vihellys soi korvissani, kun mustankirjava tamma kiihdytti laukkaansa yhä pidemmäksi ja matkaa tavoittavammaksi. Sen askel oli pitkä ja tahti kova, areena vain vilisi silmissä. Kuumuus ei haitannut enää, koska ilmavirta kompensoi sitä. Tai sitten adrenaliinini oli niin tuhottoman korkealla, etten vain enää tuntenut kuumuutta samalla tavalla. Seuraava hyppy tuntui kuin hidastetulta elokuvalta. Lensimme yli 140 senttisen sirkusesteen. Elämänikin on yhtä sirkusta.
Edessä oli tiukka käännös. Cheyenne oli päättäväinen, sillä ei ollut aikomustakaan hidastaa, mikä oli huono juttu meidän molempien kannalta. Kun käännös lähestyi, tarrasin tammaa harjasta kiinni, anna mennä vain sitten, jos niin halajat! Pala nousi kurkkuuni ja vatsassa kirpaisi, kun tunsin koko kehoni kallistuvan aivan liikaa vasemmalle. Satulassa tunsin tamman kompuroinnin ja odotin jo pahinta: Kovaa mätkähdystä maahan, jalan jäämistä suuren hevoseläimen alle ja muuta sitä rataa. Tunsin nahassani koko yleisön pelonsekaiset huokaukset. Mutta emme kaatuneet. Pagliaccio, pagliaccio, pagliaccio! Sono un pagliaccio grande. Olimme vähällä kaatua, kun en saanut vauhkoa tammaa kuriin liian tiukassa mutkassa. Miksi ihmeessä lähdin tähän mukaan! Jännitys ei ollut ohi vielä, 10 000 silmäparia nimittäin seurasi suoritustamme nyt jännittyneisyydestä hiljaisina. Se ei tehnyt tästä yhtään helpompaa.
Kun hyppäsimme viimeisen esteen ja ylitimme maaliviivan, kuohui Cheyenne edelleen. Sitä oli vaikea saada rauhoittumaan, joten teimme laukassa yhden kunniakierroksen, hehe... Kun sain tamman ylipäätään laskettua verkkaiseen raviin, teimme vielä yhden kierroksen esteiden lävitse. Häpeäkierroksiksi minä niitä itse kutsuisin. Lopulta tamma rauhoittui sen verran, että pääsimme ravaamaan pois areenalta, suojaan tuhansilta silmäpareilta. Vastassa oli mentorini Rickon Blacklake. En tiennyt, että hän edes oli täällä ja mitä hän täällä teki. Mies ei ollut tunnettu viihtymisestään esteratsastuksen parissa. Tai no, ehkä hän tiesi, että kaipasin tukea radan jälkeen. Estementoristani Aifricista ei siihen ollut, nainen oli aivan yhtä tunnekuohua, kuin minäkin. "Hyvin se meni", tokaisi mies laskeuduttuani satulasta. Pepe piccola ansaitsi juomatauon ja porkkanan palkinnoksi.
11. Yvonne Wechsler & Dusky Roségold
★★★★★ + ★★★★ + ★★★★ + ★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Tarinan alku herättää välittömästi lukijan kiinnostuksen, ja pieni muistosukellus ratsastajan henkilöhistoriaan syventää tarinaa (ja myös toisessa tuotoksessa esiintuotua pellekammoa) toimivalla tavalla. Huumorilla sopivasti sävytetty ja hyvin kirjoitettu teksti, jota oli aidosti mukava lukea."
"Hauskasti kirjoitetun tekstin iloiseen tunnelmaan on helppo mennä mukaan. Ratsastajan pellekammosta kuulimme jo toisessa tekstituotoksessa, ja sen myötä tähän tuotokseen tulee lisäksi mukavaa jatkokertomuksen tuntua kisapäivän edetessä."
"Alun kerronnan jälkeen tekstiviesti saa hauskan sivukäänteen, muutenkin tarina etenee hyvällä mallilla ja jouhevasti valmistautumisesta itse suoritukseen. Pääasia ei selvästikään ole voitto vaan matka kilpailussa, jonka olette saaneet tämän tapahtuman myötä kokea. Hyväntuulinen tarina, joka etenee tosi helposti ja sitä on kiva lukea vaihtelun ansiosta."
"Mukavaa jatketta toisesta tuotoksesta, romanttinen muisto luo hymyn lukijallekin."
Mulla on salaisuus. Sellainen salaisuus, jota siskoni tai parhaat ystäväni eivät edes tiedä. Kaikki lähti siitä, kun rakkaat ystäväni – kärsikööt he varpaankynsien liikakasvusta – raahasivat mut sirkukseen, vaikka tiesivät pelostani sirkuspellejä kohtaan. Olimme tuolloin viidentoista. Ystäväni, Selenan, isäpuoli oli saanut meille neljälle ja pojalleen sekä hänen kaverilleen liput töiden puolesta.
Sinä vuonna esityksessä oli tuhottoman paljon pelleohjelmia. Tunsin ikävän ahdistuksen jomottavan mahanpohjassani ja ilmoitin lähteväni haukkaamaan raitista ilmaa. Takasin ystävilleni, että he voisivat jäädä katsomaan, kun puikkelehdin ulos hiostavan kuumasta teltasta. Musiikki ja ihmisten reaktiot kuuluivat teltan ulkopuolelle, kun marssin sivummalle hengittelemään.
Se mitä en huomannut oli Han Minho, Selenan velipuoli. Hän oli seurannut mua ulos ja kysyi nyt korealaisella aksentillaan saksaksi, oliko kaikki hyvin. Pyörähdin ympäri. Minho ja Selena asuivat naapurissamme, johon he muuttivat viisi vuotta sitten uusioperheenä. Naurahdin ilottomasti.
”Vihaan niitä pellejä”, kerroin. ”Tai vihaan on aika vahva sanavalinta, mutta… ääh, tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Onko sulla röökiä?”
Minho pudisti pahoittelevasti päätään. ”Ei ole, sori, mutta keksin kyllä jotain.”
Ennen kuin ehdin kysymään, Minho kuroi meitä erottavat askeleet, tarttui niskastani ja painoi huulensa omilleni. Olin alkuun hämmentynyt ja mahanpohjan ahdistus vaihtui joksikin muuksi. Jännittäväksi ja kipinöiväksi. Alkuhämmennyksen jälkeen siirsin käteni pojan kylkiä vasten ja puristin t-paidan kangasta sormieni välissä. Minho oli tosiaan saanut ajatukseni muualle.
Selenan velipuoli oli mun likainen taianomainen salaisuus, joka yhä kävi satunnaisesti kotonani kylässä. Ai, miten se liittyi Power Jumpiin? No, ei ehkä varsinaisesti mitenkään, mutta Minho oli lähettänyt tekstarin.
Mahanpohjani pyörähti ja huulilleni nousi pakosta pieni hymy tuijottaessani viestiä. En ollut kertonut hänelle olevani Jenkeissä kisoissa, mutta silti mies oli osannut laittaa viestin juuri silloin, kun istuin Rosen mustassa satulassa odottamassa vuoroamme. Minho tiesi pelostani ja hänen oli pakko tietää myös kilpailuiden teemasta. Olin jo selvinnyt radan pelottavimmasta esteestä useammalla ratsulla, joten kyllä kai mä selviäisin siitä vielä kerran?
”Mikä hymyilyttää?” siskoni Livia kysyi.
”Ei mikään”, vastasin ja työnsin puhelimen kisatakkini taskuun yhä hymyillen.
”Mitä? Onko sulla joku uusi poika taas?” Livia kiusoitteli ja kohautin olkiani.
”Meidän pitää nyt mennä”, kerroin ja keräsin Rosen ohjat tuntumalle.
Rose oli selkeästi virittynyt kisatunnelmaan, kun ravasimme areenalle. Se kulki korvat tiukasti ylöspäin ja otti vähän epärosemaisia tanssiaskeleita kärsimättömänä. Rose ei pelännyt mitään. Tunsin sen riittävän hyvin, ettei se hätkähtäisi radan erikoisempiakaan esteitä. Kunhan vain saisin itse ratsastettua meidät hyvin jokaiselle, voisin ottaa myös isompia riskejä. Pillin vihellyksen jälkeen nostin laukan ja lähestyin ensimmäistä estettä.
Minhon tsemppiviestin ansiosta se oli päivän ainut ratani, kun en jännittänyt pelle-estettä. Tällä kertaa en myöskään sulkenut silmiäni tai alkanut kiljumaan. Se oli jo voitto itsessään.
7. Lennart Rönnqvist & OWR Mozilla
★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Tuotosteksti luo yksityiskohtineen mieleenpainuvan kuvan ratsastajan ja ratsun yhteisestä matkasta ja toisiaan arvostavasta dynamiikasta. Vertauskuva ratsastajan lapsuuden sirkusharrastukseen toimii paitsi hyvänä linkkinä vuoden teemaan, kuvaa myös kauniisti kasvutarinaa kohti kilparatsastuksen huipputasoa. Taitavasti kirjoitettu tarinakokonaisuus."
"Teksti rakentuu taidokkaasti teemaa toteuttavan taustatarinan varaan. Ratsukosta syntyy persoonallinen ja sympaattinen vaikutelma."
"Lapsuuden kokemuksista on rakentunut vahva ratsukko, joka suuntaa määrätietoisesti kohti huippua."
"Hauska ja hyvin etenevä vertaus alussa sirkuskouluun ja ratsastajan henkisestä kasvusta pienestä poniratsastajasta isojen kilpailujen tähteen. Ihanan sympaattinen tarina hevosen tukemisesta ja siitä, että koko suoritus on oikeastaan sille tärkeä. Ratsastajakin pääsi näyttämään mitä osasi, ehkä tänään tosiaan kuultiin ne oikeat aplodit?"
Sirkuskoulusta kilparatsastajaksi
Yleisömeri toi Lennartin mieleen lapsuuden sirkuskoulun. Isä oli aikanaan toivonut jotain miehekkäämpiä harrastuksia, kuten vaikkapa jalkapalloa tai jääkiekkoa. Ei isä ollut erityisemmin innostunut siitäkään, kun Lennart seitsenvuotiaana keksi haluta aloittaa ratsastuksen, koska uusi luokkalainen Sofiakin ratsasti, ja se oli tosi coolia ja hauskaa. Mies oli kuitenkin myöntynyt poikansa tahtoon, kun näki tämän onnensa kukkuloilla rimpuilemassa laukkaavan shetlanninponin selässä. Olisipahan onnellinen, ja ehkä pysyisi poissa pahanteosta jonkin aikaa, hän oli ajatellut.
Nyt Lennart oli jo aikuinen mies, ja shetlanninponikin oli vaihtunut lähes satakasikyt senttiseen puoliveriseen. Nyt ei oltu Hankoniemen ala-asteen liikuntasalissa, vaan Floridassa Sunny Horsen tuliterällä kilpailuareenalla. Joku muukin oli tullut katsomaan kuin isä ja naapurin rouva, olihan kyseessä sentään Power Jumpin 20. juhlavuosi. Tämä ei nyt ollut verrattavissa sirkuskoulun kevätnäytökseen.
Lennart kuuli nimensä kuulutettavan ja ohjasi kimon ratsunsa areenan sisäpuolelle.
Hetken oli hyvin hiljaista. Jossain soi taustamusiikki, mutta juuri nyt se tuntui kovin kaukaiselta. Yhtä kaukaiselta kuin se liikuntasalin lavalla pidetty kevätnäytös, jossa Lennart oli pudottanut kolme neljästä pallosta temppuillessaan, mutta saanut silti raikuvat aplodit.
Nyt pallojen täytyisi kuitenkin pysyä käsissä.
Nyt oli raahauduttu valtameren toiselle puolelle. Eikä Lennart ollut vielä saavuttanut oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista huimalla kilparatsastajan urallaan. Sijoituksia sieltä täältä, mutta ei juuri minkäänlaisia palkintorahoja, ei arvokilpailuvoittoja. Hän oli jäänyt kaikin tavoin parhaan ystävänsä Sofian varjoon, eikä vika ollut millään tapaa hevosessa. Mörkö on taitava, yhteistyöhaluinen ja keskittymiskykyinen ori, jonka kanssa kuka tahansa voisi menestyä.
Mutta Lennart ei oikein vieläkään osannut keskittyä. Eikä Lennart osannut harmistua siitä, että pallot vierivät pitkin jumppasalin lattiaa. Ainahan pystyi laittamaan kaiken leikiksi ja sooloilemaan jonkun ihan oman, muka hauskemman show'n.
Mutta Mörkö ei ansainnut sooloilua ja pelleilyä osakseen, ei tässä sirkuksessa. Mörkö ansaitsi keskittyneen ja voitontahtoisen ratsastajan, joka pitäisi kiinni suunnitelmasta, eikä jättäisi ratsuaan pulaan.
Lennart taputti kimon ratsunsa kaulaa, veti syvään henkeä, ja pyysi laukkaa. Mörkö teki työtä käskettyä, keskittyneesti ja rauhallisesti, aivan kuten aina ennenkin. Nyt ei sopinut jäädä rimpuilemaan naureskellen. Nyt piti ratsastaa. Tosissaan.
Punavalkoinen sirkustelttaa esittävä pysty saapui eteen muutamissa sekunneissa, ja Lennart yritti ihan tosissaan ratsastaa. Ratsukko irtosi maasta ja laskeutui hetkeä myöhemmin, jatkaen jo matkaansa seuraavalle esteelle.
Ehkä tänään olisi se päivä, kun aplodit eivät olisi sääliä tai peittelisi myötähäpeää. Ehkä tänään Lennart ja Mörkö esittelisivät päivän parhaan ohjelmanumeron.
1. Eetu Hopiavuori & Forceful
★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Pohojalaasen pöyristely floridalaisissa suurkilpailuissa sai tuomarin vuoroin naurahtamaan ääneen ja vuoroin ihailemaan huumorintajua ja kirjoittamisen taitoa ilmentävää sanailua. Murteella kirjoitettu teksti sopii tämän maanläheisen ja turhia hössötyksiä ihmettelevän parivaljakon ääneen kuin nenä naamaan, samalla tutustuttaen lukijaa kilpailijan mielenmaisemaan mieleenpainuvalla tavalla."
"Humoristinen ja todenmukainen tarina Tervajoelta lähteneestä ratsastajasta joka ihmettelee todella isoon ääneen suuren maailman menoa. Nokkelat sanakäänteet ja kuvailu ovat tarinassa hyviä. Onneksi kisoissa hypätään muulla kuin hevosen virallisella nimellä, eihän pohjalaisista hevosista muuten olisi puoletkaan mukana. Hauska porukka oli selvästi lähtenyt kisoihin kannustamaankin, onneksi sentään oli Eetu laitettu heitä vahtimaan, kyllä olisi saanut hävetä muuten silmät päästään. Pohjalaisporukan kilpailut olivat kuitenkin onnistuneet ja huumorimielessä heitettiin, että jospa Eetu ensi vuonnakin lähtis Jussin kanssa? Tarina sisälsi sopivasti huumoria, tilannetajua ja yksityiskohtia kilpailuista, etenkin siitä oheisohjelmasta ja se oli hauskaa ja erilaista luettavaa. Pohjalaisesta tekstistä huolimatta suoritus oli varsin selkeä ja helppolukuinen."
"Lukukookkemus, johosta tuli pissi hoossuhu! Aivan hulvaton tarina, jossa hahmon ääni todellakin on Persoona ja eläväinen!"
"Tätä lukiessa hymyilytti ja nauratti! Ihana näkökulma suuren maailman kisahuumaan. Persoonallinen ja vahvasti omanlaisensa ote."
"Järkyttävän hauska ja tyylikäs tuotos."
Jos Powerihypyt pirettääs Tervajoella
Jokaanen, joka kilipaaloo, tiätää kyllä hyvin, miten hirviä koettelemus Powerihyppyjen kaltaanen kilipaalu on. Soon aina johonaki ulukomaankiälises paikas, niinku ny Floridas, niin nottei ne osaa eres puhua siälä. Soon yks hirveimmistä asioosta, se kun ei osata selevää suamia. Toinen kauhia kans on se väentungos. Pitää hevoosensa ja ittensä ilimootella monikertoohin joka paikkahan, ja on jos jonkunlaasta tarkastajaa sohimas ja vahtaamas. Jussikin on kunnon hevoonen ja kestää aika palio, mutta kun niitä hevoosia seisoo siälä klimpis ja töytii toisiansa orottaesnansa, niin meinas sekin laittaa sirkuksen pystyhyn. Saimma sen Suren Oskarin kaas pirettyä, muttei ollu kaukana notta solis aiva riamastunu. Ja kaikkia ne floridalaaset kyselöökin kun yrittää tällääsihin isoompihin estekisoohin päästä! Kysyyvät multa ensin, jotta mikon Jussin nimi, niin tiätenki sanoon, jotta Jussi soon, kun Jussi se kerran on. Sanoovat siihen, notta pitää olla kantakirianimi. Kantakirianimi! En minä sellaasta muistanu enkä muista! Mitä se hevoonen kantakirianimellä teköö hyppykisoos? Hyppääkö se paremmin jos sillon joku ulukomaankiälinen hiano nimi? Onneksi siinoli se Kozlovin poika, Niklas. Soon ennen käyny meillä ja opetellu ulukoa joka hevoosen nimen, niin jotta se muisti Jussin kantakirianimeksi Forsfulli ja soli sillä selevä. Multaki halusivat oikeen sukunimenki. Kyllä mä sanon jotta jos olis Tervajoella järiestetty Powerihypyt, tai jos isoos kaupungis haluthan niin Seinäjoella, niin olisivat tiännehet naamasta kyllä mun nimen ja äireenki nimen, eikä kukaan olis kyselly mitään kantakirianimiä hevooselta kun soon kerran Jussi. Rarallekki kotonapäin kuulutetahan, jotta Eetu ja Jussi vois tulla ny. Täälei. Täälä moomma ulukomaankiälellä Eetu Hopiavuori ja Forsfulli from Fintlant.
Joo. Siitä monikertoohin ilimoottautumisesta selevittihin lopulta, vaikka ne floridalaaset ei oo viälä oppinu suamia, ja vaikka minen puhu englantia. Sei oo ainua koettelemus isojen kisojen sirkukses. Sirkukses on nimittäin apinoota, ja valitettavasti noon mun ja Jussin apinoota. Mullon yks oma kersa, mutta soon haltian ja äiteensä kaas kotona. Powerihypyys mulloli kuitenkin tiu mukuloota. Sellaasistakin kokenehista kilipaalijoosta kun Tiederbergin Alexi tai justihin Suren Oskari tuloo aiva pössöjä kun ne päästää kirkonmäelle, ja Helemipuron Eiraki siälä sekooli vaikkon kyllä ollu ihimisiis. Noli hävittäny vähä sitä sun tätä kisahumussansa, ja minä yritän samahan aikahan pirellä Jussia rauhallisena ja ettiä kaiken maailman suittenremmiä ja trasuja niiren romulaariista. Ei trengänny kuulemma erellisvuaren vaalianpunaasta rasua tryykätä kisatakin läpehen kun piti olla punaasta ja keltaasta. Sitten viälä Alexia jännitti niin jotta se oksenteli, ja kun Eira kävi sen hermoolle, se flaskoo sitä raipalla riveliihin ja sitä piti selevitellä. Molisin kans halunnu olla Jussin kaas rauhas ennen kun meirän piti hypätä, kun pakkaa sellaanen muaki peliättää. Vaikka ihan viis minuuttia olis riittäny, muttei siitä mitää tullu.
Tämän vuaren Powerihypyt olis ollu kumminki iliman apinootaki isoompi sirkus kun mikää aikaasee. Menimmä Jussin kaas voittamahan viime vuanna kutsuviarasluakan, ja hevoosihimisten kiälellä se kai tarkoottaa, jotta moomma vapaata riistaa kaikille toimittajille ja kyselijöölle ja muille pelleelle ja humpuukimaakariille. Minjan minä ymmärrän! Soon omaa väkiä: se saa olla siinä. Sitä paitti se ymmärtää puhetta. Sitä minen tajua, jotta kun minä naama punaasena hies päin yritän mahtua rattastuspalttoohin siinä tuhannen asteen heltehes ja estää Jussia haastamasta riitaa Tetriksen kaas, siihen tuloo joku tryykäämähän sellaasta pitkäputkista kameraa päin meirän pläsiä. Kyseliväkki taas kaikkia, ja en minä niiren puheesta mitää ymmärtäny kun eivät nekää suamia puhunu. Eira yritti jotaki tulukata siinä Jussin päittis roikkuenansa. Soon kummingin paremmin kouluutettu kun minä, käyny lukiot ja kaikki, niin sanoon sille jotta keksii ny jotaki vastauksia niille. En tiärä mitä se sitte sanoo, vai sanooko mitään, kun mulle se tiuskaasi jottei se oo mikää papukaija tai muu sellaanen esiintymiselään.
Siinä johonaki mais, ennenku varsinaasesti hypäthin, se Sunny Horsen isäntä pitää flätkötti oikeen puheen, ja sillä se kosiskeli ne kyselijät kuuntelemahan ja pois meirän äärestä. Kuulimma sen sinne hevoosten lua asti, ja kävin minä vilikaasemaski jotta minkälaanen miäs soon. Aiva pöyrööhän sekin oli. Silloli musta puku heltehes, hullulla, ja siälä se hosuu käsillänsä niinku tirehtööri itte. Soli kans ainua kerta kun minä sen näjin. Sanonpa vain, jotta jos olis Tervajoella Powerihypyt, olis isäntä käyny sanomas kärestä päivää kaikille niin kun asialtaasen isännän kuuluu: hyvä kun ei hevoosillekki. Täälä nämei aiva tiärä viälä, miten isoja kisoja piretähän, mutta ehkä seuraavalla kerralla menöö paremmin. Harioottelemallahan sitä oppii niin kilipaalemhan kuin kilipaaluja pitämhänkin.
8. Sofia Kultasaari & Misery Is My Middlename
★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★ + ★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Soljuvaa ja tasokasta kerrontaa kilpailupäivästä, hyvää keskittymistä suoritukseen, teksti on selvästi mietitty jokaista sanaa myöden. Helppoa lukea ja yksityiskohtia on juuri sopivasti. Riittävää kuvailua ratsukosta ja ympäristöstä sekä ytimekäs loppu."
"Lempeä ja kaunis tulkinta vuoden teemasta: näyttävän showmenon lisäksi taikuus voi olla myös piilotettua, yksityistä, aivan omanlaistaan."
"Kauniisti ratsastajan ja ratsun yhteenkuuluvuutta kuvaava tarina – se on toden totta merkittävien hevosten kanssa usein juuri niin, että pintaa syvempi erityisyys ja yhteys ei erotu kenellekään muulle. Eikä sen tarvitsekaan! Odotuksen ja suurkisojen tunnelma juuri ennen lähtömerkkiä on käsinkosketeltava."
"Kaunis yhteys ratsastajan ja ratsun välillä. Tavanomaisuus voi yllättää!"
Silmänkääntötemppu
Ihmismassasta pystyi vaivoin erottamaan kenenkään kasvoja. Tässä tukahduttavassa Floridan helteessä otsaltani myös pisaroi hikeä silmiin siihen tahtiin, että oli suoranaista taikuutta nähdä ylipäänsä mitään. Yritin silti kaikin keinoin erottaa kaikki yksityiskohdat ympärilläni Minnin kiertäessä kehää kilpailuareenan aidan ulkopuolella. Muutama minuutti ja olisi meidän vuoromme. Nyt oli viimeinen mahdollisuus ottaa kaikki irti tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta: Power Jumpin 20. juhlavuosi, elämäni ensimmäinen (ja mahdollisesti myös viimeinen) kilpailumatka Yhdysvaltoihin, Sunny Horsen luksustilukset vain sadan kilometrin päässä Miamista. Vastaavaa kokemusta tuskin tulen pienen ihmiseloni aikana saamaan. Vielä epätodennäköisempää on kokea tätä enää uudestaan juuri Minnin kanssa.
Katseeni kääntyili mahtipontisesta esteestä toiseen, muistellen vielä kerran tehtyä reittivalintaa. Mitä enemmän yritin keskittyä, sitä vaikeammalta katsominen kuitenkin tuntui. Silmissäni oli vilissyt koko päivän, riippumatta minne olin kilpailualueella kulkenut. Kaikkialla oli niin paljon värejä ja muotoja: sirkustelttoja, klovneja ja ilmapalloja, ennustajaeukkoja kristallipalloineen, värikkäästi pukeutunutta yleisöä, lapsia kuin suoraan naamiaisista, sekä viimeisen päälle koristeltuja hevosia. Esteetkin oli vedetty suoraan pakasta ja niihin oli valettu mukaan niin paljon juhlavuoden teemaa kuin oli suinkin pystytty. Sirkus ja taikuus näkyi kaikkialla.
Paitsi minussa ja Minnissä.
Minni näytti tylsältä ja minä liian vakavalta. Mustanruunikon tammani karvassa oli vain kevyttä pronssista hohtoa näin kesällä, eikä sillä ollut veikeitä valkoisia kuvioita, eikä mikään saanut ihmisiä huokailemaan ihastuksesta meidän kulkiessamme ohitse.
Vaikka olihan Minni kaunis. Ainakin minun mielestäni.
Enkä ollut edes yrittänyt ehostautua teeman mukaisesti. Olin pukenut Minnille ruskeiden nahkavarusteiden ja suojien kaveriksi vaaleanbeigen satulahuovan, jonka voitimme kolme vuotta sitten Vanillabournen estekilpailuista. Se oli meidän ensimmäinen voittomme koskaan, ja vasta kolmas startti metrin tasolla. Palkinnosta oli tullut meidän onnenhuopamme. Oli siinä sentään muutama kimaltava kivi reunuksessa.
Jos ulkoasumme oli tylsä, tuskin suorituksemmekaan tulisi ketään penkiltä pudottamaan. Minni on aina ollut tasaisen varma ja hieman hidas, ja vaikka se on ehkä turhaa itsensä pönkittämistä, on oma ratsastukseni nykyään niin eleetöntä, ettei sitäkään kukaan pääsisi paljoa kommentoimaan. Joku muu ratsukko saattaa mennä niin kovaa, että katsomossakin voi saada sydänkohtauksen silkasta jännityksestä. Toisen hevonen hyppää niin omintakeisesti, että pelkkä sen näkeminen on jo mieleenpainuvaa. Kolmannella on niin hienosti toteutettu kilpailuasu, että kateeksi käy. Mutta minä ja Minni, me emme yleensä jäänet mieleen saati herättäneet huomiota.
Mutta yleisö ei näe mitä minä näen. He eivät tunne mitä minä tunnen. He eivät yksinkertaisesti tiedä, mitä heidän silmiensä edessä tapahtuu.
Se on silmänkääntötemppu.
"Next up, Sofia Kultasaari and Misery Is My Middlename, representing Finland!"
Minni nostaa laukan ja suuntaamme kohti ensimmäistä estettä. Rytmi lyö tasaisesti
kuin ompelukone. Kihelmöivä jännitys vapautuu syvänä rauhana, ja hetken olo on kevyt
kuin höyhenellä.
Jos olen onnekas, saan kokea tämän yhdessä Minnin kanssa vielä kymmeniä kertoja. Tämä yhteys, tähän hevoseen... Se on todellista taikuutta.
5. Rasmus Alsila & Ugh Fine
★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Taitavasti kirjoitettu teksti, jota on mukava lukea. Valittu näkökulma on raikas ja kisatapahtuma selvästi kytkeytyy hahmojen laajempaan tarinankaareen."
"Mielenkiintoinen näkökulma katsomosta. Luotto kumppaniin, hevoseen ja heidän suoritukseensa suorastaan huokuu tarinasta."
"Juhlan tuntua tarinassa, joka pysyi koko suorituksen ajan mukana, värikäs kertomus spesiaalista tapahtumasta, johon oli panostettu. Tarinassa käydään läpi koko tunteiden kirjoa, miten osoittaa luottamus ihmiseen, joka ratsastaa omaa hevosta? Hienosti päättelyä nostettu tarinaan ja mietiskelyn kautta rakennettu kokonaisuus on edukseen sopivien kommenttien ja vuorosanojen lisänä. Kokonaisuus on tosi selkeä, sitä on kiva lukea ja se etenee nopeasti temmaten lukijan mukaansa. Tätäkin tarinaa olisi voinut lukea vielä vaikka kuinka pitkään."
"Kiinnostavan näkökulman tarina kisasuorituksesta tempaisee lukijan mukaansa heti ensimmäisestä kappaleesta. Usein ei ole mahdollisuutta päästä kurkistamaan vuosia mukana olleiden kisaajien vaihtuviin elämäntilanteisiin ja niiden herättämiin tunteisiin, ja kertojaääni jääkin mieleen uniikilla tavalla. Power Jumpin merkitys ja ratsastajien ja ratsun persoonat, keskinäinen luottamus ja raudanluja kokemus tämän tason kisoista ja niiden vaatimuksista huokuvat rivien välistä."
Värejä ja aurinkoa. Kirkkaita, kirkkaita värejä. Tulta, jonglööripalloja. Karnevaalitunnelmaa ja juhlan tuntua. Suurkilpailuiden sihisevän rätisevää jännitystä.
Ja siitä kaikesta Josefina Rosengård Alsila tuntee olonsa ulkopuoliseksi tavalla, jollaista hän ei muista tunteneensa sen jälkeen, kun matka junioriratsastajien aluemestaruuskilpailuihin tyssäsi viime hetkellä hevosen loukkaantumisen takia. Ja ei, ei se tuntunut tältä. Ne olivat junioriratsastajien aluemestaruudet. Nämä ovat historian 20. Power Jump -arvokilpailut, kansainväliset, suuret ja koreat, jotakin, mitä Josefina on vuodesta toiseen odottanut kisakauden suurimpana vuorenhuippuna. Tunne on voimakkuudeltaan ja polttavuudeltaan satakertainen.
Tänä vuonna karuselli pyörii ilman häntä. Josefinan ykköshevonen, Ugh Fine, on koko kesän ollut aviomiehen ratsastettavana. He ovat treenanneet, tehneet valmistelevat kilpailustarttinsa, ja jo elokuun alussa siirtyneet Floridaan — Josefinan jäädessä kotiin huolehtimaan kodista, tallista, hevosista ja varsoista. Koti, talli, hevoset ja varsat ovat kaikki ihania, mutta vuodesta tuntuu puuttuvan palanen, kun matka Power Jumpiin ei kuulu hänelle. Rasmus saa treenata Floridassa kokonaisen kuukauden verran yhdessä Dierk Mayerin tiimin kanssa. Josefina itse seuraa perässä vasta kilpailuviikolla, eikä ole kisaturistia kummoisempi.
Rasmus ratsastaa Pikiä varhain aamulla, ennen kuumimman helteen tiivistymistä tuliseksi renkaaksi kaikkien ympärille. Josefina seisoo kentän laidalla ja nielee monet neuvonsa, sillä tietää, ettei Rasmus hyödy niistä. Mies osaa ratsastaa, tuntee Pikin ja tietää, mitä se tarvitsee, ja ennen kaikkea tahtoo tehdä asiat oikein. Rasmus tahtoo menestyä. Josefina tietää, ettei kukaan toinen tekisi yhtä kovasti töitä esittääkseen Pikin edukseen kutsuvierasluokassa. Rasmus Rosengård Alsila haluaa osoittaa muille ja itselleen, ettei vaimon kärkiratsu ole surkimukselle viskattu almu. Että hän pystyy ratsastamaan hevosen tasoisesti ja näyttämään Ugh Finen todellisen vireen.
Nainen havaitsee silmäkulmassaan liikettä ja katoaa paikalta, ennen kuin kukaan ehtii juttusille. Kisa-alueelle rakennettuun karnevaalihumuun on helppo liueta. Kirkkaat, kirkkaat värit eivät ehkä ole Josefina Rosengård Alsilan ominta elementtiä, mutta livahtamalla sivuun sirkusareenan valokiilasta ja solahtamalla yleisön sekaan on harvinaisen helppoa tekeytyä huomaamattomaksi. Josefina ei välitä vastata tuttujen, puolituntemattomien ja toimittajien uteluihin siitä, miksei itse Power Jumpien monivuotisena kiinto-osallistujana ja menestyjänäkin kilpaile hevosellaan itse. Raskaus on vielä liian henkilökohtainen ja liiaksi epävarmuuksien värittämä asia kerrottavaksi puolelle maailmaa.
Ja huomion kuuluu olla Rasmuksessa. Rasmus ratsastaa kilpaa. Rasmus menestyy jos on menestyäkseen, ja ansaitsee hetkensä valokiilassa. Josefina tekee kaikkensa karistaakseen harteitaan painavan tunteen siitä, että hän on kuin halvaantumisen myötä hyödyttömäksi muuttunut trapetsitaiteilija.
Kilpailupäivää kohden karusellin meno kiihtyy, ja viimein Josefina löytää roolinsa. Hän pitää huolen, että Rasmuksella ja Pikillä on kaikki hyvin; että niillä on kaikki, mitä ne tarvitsevat, ja että Rasmus saa keskittyä vain ja ainoastaan edessä olevaan kilpailuun. Kun ratsukko verryttelee kisasuoritustaan varten, Josefina tuntee yhtäkkiä kisafiiliksen.
Se tempaisee hänet pyöritykseensä, vaikkei hän itse olekaan ratsailla.
“Onnea matkaan”, Josefina toivottaa sydämensä pohjasta saattaessaan ratsukkoa radalle. “Ratsasta niin kuin tiedät sen tarvitsevan.”
Se on paras ohje, jonka Josefina voisi koskaan Rasmukselle antaa. Hän tietää miehen käyneen radan läpi mielessään miljoona kertaa. Tietää, että Rasmuksella on suunnitelma, varasuunnitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma jokaiselle kaarteelle. Tietää, että Rasmuskin osaa varautua siihen, että Pikiä pitää ensin kannustaa reilusti pitkälle askeleelle kohti vettä ja koota nopeasti veden jälkeen seuraavaa estettä varten, ja tietävän senkin, että tamma voi kuumua moisesta haitariliikkeestä kovastikin. Mies osaa nollata tilanteen tarvittaessa.
Josefinan ei tarvitse huolehtia. Hän ei voi ratsastaa Rasmuksen puolesta, eikä tarvitsekaan. Hän saa keskittyä nauttimaan kilpailusta ja toivomaan parasta tutuille ratsukoille; kaikkein eniten Pikille ja Rasmukselle, jotka ansaitsevat menestyksen helmen nauhaansa.
Hetkeä ennen suorituksen alkua Josefina katsoo ympärilleen Pallas Arenalla. Värejä ja aurinkoa. Kirkkaita, kirkkaita värejä. Tulta, jonglööripalloja. Karnevaalitunnelmaa ja juhlan tuntua. Suurkilpailuiden sihisevän rätisevää jännitystä, ja tähän hetkeen se kaikki Josefinan osalta tiivistyy. Piki ja Rasmus ovat valmiina aloittamaan.
4. Reita Svart & Sand Pond
★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Uniikki kirjoittajaääni ja tekstiä rikastuttamaan punotut ratsastajan elämän ihmispersoonat tekevät tästä tuotoksesta elämänmakuisen kokonaisuuden. Klassisten fantasia- ja taikateosten viittaukset olivat kivan leikittelevä ratkaisu tämän vuoden teema-aiheen toteuttamiseksi. Hyvin kirjoitettu ja jouhevasti rytmitetty paluu suurille kilpakentille!"
"Kolmekymppisen (eli siis suorastaan fossiloituneen) iskän näkökulma ilahdutti. Kisojen taikuus tulee hauskasti ja hienosti ilmi sanavalinnoissa ja samalla linkittyy ratsastajan elämäntilanteeseen ja isänä olemiseen."
"Hyvää kerrontaa alusta loppuun, selkeä ja helppotajuinen teksti, jossa edettiin juuri sopivaa vauhtia. Hauskaa kerrontaa isästä ja tyttärestä alussa, voi oikein aistia teiniangstin kommenteista joita isä saa. Mukavaa ja yksityiskohtaista kerrontaa vanhoista hyvistä ajoista ja nykykilpailemisen ihmetyksistä. Onneksi mukana kisoissa on tänäkin vuonna sitä pappaenergiaa!"
"Humoristinen kuvaelma nolon iskän kokemuksesta suurkisoissa tuo hymyn lukijalle."
Tarina eräästä nolosta iskästä ja lohikäärmeestä
Meillä tytär on jo sen ikäinen, että se on kova seuraamaan ratsastuskisoja telkkarista. Viime vuonna oli ensimmäinen vuosi, kun se osasi jo odottaa Power Jumppia, ja tänä vuonna se on ollut aivan tärinässä. Se ratsastaa sellaisella poninpätkällä nimeltään Faythe ja on ihan tosissaan vielä sitä mieltä, että isoina se ja Faythe, puolen metrin ponintappi, voittavat Power Jumpin.
Minähän puolestani en enää kilpaile. Olen hevosten kanssa enää ennen kaikkea silloin kun vien tuota meidän Ruskaa ratsastustunnille. Eräällä lopputalven tunnilla kävi niin, että narisin itsekin Power Jumpin perään, kun Ruska oli vaahdonnut automatkan ajan Cassenova G.:stä ja idolistaan Iliana De La Rosasta.
"Voi kun vielä kerran pääsisi", huokailin, ja muuta sellaista, mitä me vanhat, harrastuksistamme luopuneet huokailemme.
"Mikset pääsisi? Pond olisi vielä tuossa, ja viitisen vuotta sittenhän se siellä edusti", sanoi siihen meidän Ruskan ylijumala, eli siis ratsastuskoulun eläköitynyt emäntä Riitta, joka tyttäreni mielestä tietää kaikesta kaiken. Kuulemma edes se De La Rosakaan ei osaa mitään, jos Riittaan vertaa. No, lapset ovat lapsia...
"Joo kas kun en", murahdin siihen, koska ei sellainen ollut mahdollista edes taikuuden avulla.
Ja silti olin nyt tässä, koska onhan se Riitta aika veleho.
Ai missä? No hitsi vie Sunny Horsen ökykentän reunaa kiertämässä lyhytkaulaisella hevosella, jonka arvo oli ollut ostettaessa matalampi kuin Herra Isoherra Daemon Pallasin ratsastussaappaiden arvo. Lapsikin olisi voittanut siinä paikassa järjestetyn kuka ei kuulu joukkoon -pelin.
Kun olin päättänyt saavuttaa keski-iän kriisin laakista ja ryhtyä harjoittelemaan Power Jumppiin vanhalla kunnon Pondilla, olin kiristänyt välejäni tyttäreni kanssa. Oli kuulemma ihan sikanoloa, kun joku vanhus, niin kuin iskä, tunkeutui mukaan tallille. Kesäkin meni kuulemma ihan ohi, kun ei päässyt minnekään, kun iskä kiinnittyi Pondiin niin Pond olisi kironnut iskän. Tyhmintä ja nolointa kuulemma oli se, että pian olisin telkkarissa mokaamassa kaikkien aikana, ja koulussa kaikki sitten tietäisivät, miten nolo iskä Ruskalla on. Ruska ennusti, että varmaan laahustaisimme Pondin kanssa sinne kaikkien nättien ratsastajatyttöjen ja kalliiden heppojen sekaan muinaisina ja rumina kuin Gandalf, joka on eksynyt Rivendellistä esteradalle. Ja nuoriahan ne muut olivatkin. Oikeasti: minua ennen menivät Pulkkasen penikka ja Baileyn babyface, eivätkä ne voi olla kuin korkeintaan kaksikymppisiä. Siitä on ainakin sataneljäkymmentä vuotta kun olin itse kaksikymppinen!
Silti menin, vaikka olin nolo iskä, ja vaikka oli melkein pissat housuissa jännittämisestä. (Nuorempana jännityksenkin kesti paremmin kuin tässä iskämäisessä 33 vuoden iässä. Tiedä sitten johtuuko fysiologisista seikoista vai pappautumisesta.) Vanhuudenhöperyydestäni huolimatta muistin vielä, että kauhein hetki on juuri sekunti ennen kuin sanoo hevoselle avuilla, että nyt Pond mennään. Sen ajatuksen voimalla selviydyin kiertäessäni kehää radan ympärillä, vaikka teki mieli yrjötä palmukoristeeseen noin niin kuin ohimennen. Vahtasin vuoroin ihan sikakauheaa pelle-estettä, jonka päälle Pond minut pian heittäisi ja murtaisi niskani, ja vuorotellen Pondin keltakanttiseen huppuun puetettuja korvia, joihin työnnetyistä korvatulpista olin tosi kateellinen. Oliko isoissa kisoissa ollut silloin kymmenisenkin vuotta sitten sellainen metakka?
Hulluinta kaikesta oli, että kun ensin meinasin pissata housuun, seuraavassa hetkessä olin kuin taikaiskusta taas kuin kotonani ja kuin kaksikymppinen. Pond on kuulemma hevonen rumimmasta päästä, ja Riitan mukaan tylsimmästäkin päästä, mutta minusta se ei ole ikinä ollut ihan totta. Pond on aina ollut täydellinen hevonen joka mittapuulla. Sitä paitsi se hyppää mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Viisi vuotta sitten olisin hypännyt sen kanssa vaikka kaksi metriä. Enää en, koska vanhuus on tullut viisautta ymmärtää, etten uskalla hypätä kahta metriä. Tunsin kuinka se venytteli itseään ravatessaan ihan niin kuin se olisi venytellyt nahkasiipiään. Pond, Reitan pikku lohikäärme.
Ja lohikäärmeratsastajia me Svartin pojat olemmekin, ja minä paras kaikista! (Olen muuten ainoa Svartin poika.) Kenttä nousevine kivikatsomoineen näytti yhtä ahdistavalta kuin lohikäärmeiden taistelu- ja koulutusareena meidän Ruskan rakastamassa Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvassa, mutta Pondin venytellessä siipiään se ei hirveästi haitannut. Lohikäärmeet, tiedättekös, osaavat lentää, ja minun nimeni on Targaryen! Ei kun siis Svart!
Kun odotus vaihtui lähtömerkkiin, oksetuskin vaihtui melkein taianomaiseen rauhallisuuteen. Tuuppasin Pondia niskaan kaksin käsin, jotta se ymmärtäisi ottaa oikein kunnon laukka. Ilmeisesti niin lohikäärmeitä ohjataan, koska pohjeavuilla Pond kiihtyi suunnilleen yhtä vireästi kuin Puhtolakaisu Seiska kolmenkymmenen asteen pakkasessa, mutta sillä vanhalla kikalla se ampaisi saman tien matkaan. Se oli muutamalla askeleella täydessä vauhdissa, ja sen harjannysä lepatti lohikäärmesiipenä. Ennen ensimmäistäkään hyppyä jokainen puolitoistametrinen este tuntui kutistuvan pieneksi nysäksi. Sellaista se on, kun lentää lohikäärmeen siivin.
Niin se oli vain vanhan ratsastajan muisti vielä pelannut: kun lähtökäsky käy, mikään ei hirvitä, jos on Pondin matkassa. Olo keveni heti (eikä pissarakkokaan painanut). Muistin, mikä etu minulla on alusta asti ollut Pondin kanssa kilpaillessani. Muut osallistujat kilpailivat aina ihan tavallisilla hevosilla, vaikkakin kalliilla ja kiiltävillä. Minä ratsastin lohikäärmeellä, ja vaikka olin vanha kuin Merlin, ei yhdenkään ratsastajatytön poni voisi ikinä pärjätä lohikäärmeelle.
2. Jace Leicester & Jin-Gitaxias
★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Auts - valmentaja todellakin menetti jotain ainutkertaista. Hieno taustatarina ratsukon menestykselle."
"Raikas ja inhimillistä tunteiden kirjoa upeasti kuvaava näkökulmavalinta. Hienosti toteutetussa kokonaisuudessa saa hyvän kuvan tarinassa esiintyvien hahmojen monipolvisesta historiasta, ja jälleennäkemisen ja yllättävän onnistumisen tuomat ristiriitaiset tuntemukset sopivat tismalleen tämän tason kilpaurheilumaailman kuvaukseen. Dialogiosuudet rytmittävät tekstiä mukavasti, tuoden tarinaan sopivaa tilannehuumoria ja persoonia syventävää lisämaustetta."
"Teatraalista oli paitsi järjestysmiljöö myös koko tarina, jossa pureuduttiin yksityiskohtiin kisoissa ja käytiin läpi nykyajan kilpailemista ja tapoja. Hyvä lisä ja erilainen lähestymiskulma kisojen alkuluokat katsomon puolella, kisoista sai sitä kautta tosi monipuolisen kokemuksen lukijakin. Sopivan humoristinen tarina, jossa keskittyminen pitää koko suorituksen ajan, vaikka välillä poukkoileekin sivupoluille ja kaikkeen oheistapahtumiin. Stressaavassa tilanteessa hoidatte kilpailutilanteen hyvin ja koko ajan pääasiaan keskittyen, myös tekstissä. Loppuun saatu hyvä otos vastakilpailijan hevosesta ja tilanteesta, joka toi kertomukseen kivan lisän ja infoa."
"Hevonen on hienosti tarinan keskiössä ja oivaltava näkökulma ja kertojahahmo korottavat hevosen kisasuorituksineen suorastaan taianomaisiin sfääreihin."
Noah Baker oli nähnyt kolmenkymmenen vuoden aikana niin monta ratsastusnäytöstä, että erotti aidon lahjakkuuden ja rahalla kiillotetun keskinkertaisuuden jo siinä vaiheessa, kun ratsastaja käänsi hevosensa ensimmäiseen kaarteeseen. Ero oli yleensä jotakuinkin kuusi miljoonaa puntaa ja kokonainen rahasto päälle.
Siksipä hän siristelikin nyt silmiään väkijoukon keskellä, lämmittelyalueen laidalla, ja mietti oliko Floridan aurinko vihdoin tehnyt tepposet hänen harmaantuvalle pääkopalleen.
"Evie," hän sanoi, eikä irrottanut katsettaan kentällä laukkaavasta, esteiden välissä taitavasti liikkuvasta ruskeasta ruunasta. "Did we drive to the right show?"
Evie Green, jonka katseesta saattoi lukea sen saman "älä nyt taas" -ilmeen, jota mies oli käyttänyt lapsuudenystäväänsä ja yhtiökumppaniaan vastaan vuosikaudet, seurasi kuitenkin tämän katsetta areenalle. "I think they made it quite obvious which show this is supposed to be."
"Right." Noah nojasi kaiteeseen eikä voinut olla lisäämättä, "only Power Jump isn't supposed to be Barnum and Bailey's."
Hän oli käyttänyt autolta kävelyn ja kaiteeseen nojaamisen välisen ajan mutisemalla nykypäivän kansainvälisten estekisojen järjestystasosta, mutta tänä vuonna järjestäjät olivat ylittäneet itsensä. Pääareena oli verhottu punakultaisiin sävyihin ja teemaan sopivin rekvisiitoin. Esteinä koristi puolestaan radallisia seipäitä, loimuavia rinkuloita, pupunkorvia ja puolikas sirkusteltta.
Kaikki oli hyvin teatraalista. Hyvin ei-brittiläistä. Hyvin toisenlaista kuin mihin hän oli tottunut työskennellessään nuorten estehevosten kanssa, opettaessa niitä hyppäämään esteiden yli ratsastajaansa tappamatta. Naurettavaa, jos häneltä kysyttiin. Mutta - ja tämän hän myönsi vastentahtoisesti - kieltämättä vaikuttavaa.
He ehtivät istuutua katsomon varjoon juuri kun kutsuvierasluokka, yksi koko kisojen arvokkaimmista, oli alkamassa. Noah oli urallaan saanut koulutettua vain yhden hevosen, joka oli päässyt edes starttaamaan tällaisella tasolla: Frosty. Vanhat muistot nykäisivät ohimennen hihasta.
Ensimmäiset radat sujuivat juuri niin virheettömästi kuin tällä tasolla yleensä oli odotettavissa, hevosten kuvitteelliset hintalaput kasvaen jokaisella puhtaalla hypyllä niin, että päivän päätteeksi ratsujen hinnalla omistaja saisi ostettua omakotitalon ja ehkä naapurin tontinkin. Noah rentoutui tuolissaan, vaikka punakultainen karnevaalimaailma, silinterit ja hulmuavat viirit ympärillä teki parhaansa horjuttaakseen keskittymistä.
Ja sitten kaiuttimet sylkivät areenalle sanat brittiläinen Jace Leicester ja Jin-Gitaxias.
Noah meinasi nielaista väärään kurkkuun. "I''ll be damned," hän mutisi.
"What?" Evie, jonka kiinnostus lajiin rajoittui lähinnä PJ25-lehtensä sivuilla näkyviin juoruaukeamiin, kysyi puolikkaalla mielenkiinnolla. Mutta kysymys hukkui, kun Noahin huomio liimaantui areenalle.
Ei tarvinnut nähdä kuin valkoiset eriparisukat, käänteiset markanpilkut ja läsin, joka näytti viimeistelemättömältä pääkallolta - ja jos epäilys kalvoi vielä senkin jälkeen, orin kalpeat, melkein kummalliset silmät napsauttivat viimeisenkin palan paikoilleen. Se oli sama hevonen, joka oli aikoinaan hänen käsissään mittaillut estevälejä kuin pakoa suunnitellen, paitsi teki sen nyt mielenvikaisen vapaudenkaipuun sijaan... rauhallisesti.
"That's Jin," hän sanoi äänettömästi. "Bloody surprise indeed."
Evien katse käväisi areenalla, vilkaisi hetken suoritustaan aloittavaa ratsukkoa ja palasi takaisin lehtensä kiiltäviin sivuihin yhtä välinpitämättömästi. "Your Jin couldn't clear a cavaletti without having a nervous breakdown."
"Yes, I remember quite well, thank you," Noah vastasi kuivasti ja jäi katsomaan, kuinka ratsukko aloitti radan ja orin korvat värähti reagoivasti eteen. Terhakkaasti, jopa, kuin se oikeasti nauttisi tästä.
Hän odotti vanhojen tuttujen merkkien heräävän esiin, ettei sen kanssa pystyisi hyppäämään kahta estettä enempää puhumattakaan kokonaisesta radasta, mutta mitään ei tapahtunut. Ensimmäinen este meni ilmavaralla, laukka jatkui sulavana ja ohjat pysyivät rauhallisina. Kaikki perinteiset merkit loistivat poissaoloaan, ja tilalle oli jäänyt pätevää ja ammattimaista ratsastusta - ja häivähdys jostain harvinaisemmasta, jonka olemassaoloon hän ei ollut Jinin kohdalla koskaan uskonut.
Se kirpaisi.
Hänen koko urallaan oli ollut vain yksi täydellinen epäonnistuminen, ja se seisoi nyt pääareenalla kalpeine silmineen, hyppäämässä yhdessä suurimmista kilpailuista, joita maailmalla oli tarjota. Neljä vuotta hän oli kärsivällisesti kokeillut ja yrittänyt murtaa orin rakentamaan muuria, koska oli nähnyt niin ilmeisen kyvyn sen takana, mutta neuroottisuus, arvaamattomuus ja haluttomuus muodostaa minkäänlaista yhteyttä eivät olleet kilpailullisen työn ystäviä, eivät ollenkaan.
Myydessään Jiniä hän ei ollut tuntenut syyllisyyttä, koska orin aikaisemmat myyntitilaisuudet olivat epäonnistuneet niin usein, että ne saattoi laskea kahden käden sormin. Ja nyt sama hevonen, sama ori, ja sen omistaja, jolla Noah luuli olleen enemmän optimismia kuin järkeä, oli kutsuttu kisaamaan maailman suurimpiin estekisoihin. Ironista sikäli, että hän oli aikoinaan ostanut Jinin juuri tuolta samaiselta hiekalta.
Ratsastaja, Jace Leicester, vaikutti itsevarmalta ohjastaessaan nuorta oriaan seuraavien esteiden yli. Pari selvitti vesiesteen kuin olisivat ylittäneen maapuomin, laskeutuivat kevyesti vesirajan toiselle puolen pintaa rikkomatta ja suuntasivat seuraavalle menettämättä rytmiä tai tasapainoa. Noah huomasi pidättelevänsä henkeä, odottaen jonkin menevän pieleen - että Jinin vanhat ahdistukset laukeaisivat päälle ja ori pakenisi ratsastajaansa tai kieltäisi, tai yksinkertaisesti romahtaisi paineen alla.
Sen sijaan kalpeasilmäinen lämminverinen pujotteli suuren estemeren keskellä itsevarmasti, ratsastajansa oikeastaan istuessa vain hiljaa ja antaen orin tehdä työnsä. He selvittivät ilmapallokuvioidun pystyn, navigoivat tiukkaan käännökseen sirkustelttaesteelle ja jatkoivat vaivatonta liitämistä seuraavan kolmielementtisen esteen läpi.
"Bloody hell," Noah päästi ääneen, eikä edes yrittänyt peittää ihmetystään.
"Language," Evie sanoi kuivasti, vilkaisematta ylös lehdestään. "We're not at your local pub."
Ratsukko lähestyi viimeistä linjaa, jossa viimeiseksi koetukseksi oli rakennettu pysty-muuri-kombinaatio. Jin kokosi itsensä ensimmäiselle elementille, selvitti sen siististi, otti täsmälleen neljä askelta ja kohosi vaivattoman tarkasti myös muurin yli. Suoritus sai Noahin muistamaan miksi oli alun perin uskonut tähän hevoseen.
Yleisö puhkesi taputtamaan heidän ylittäessä maaliviivan ja Noah vihdoin hengitti kunnolla. Suoritus oli ollut puhdas - ja vaikuttavan nopea. Se tarkoitti uusintakierrosta ja hän, halusipa myöntää tai ei, tulisi odottamaan hengitystä pidellen myös sen tuloksia. Nuorempana hän olisi kirjoitellut muistiinpanoja ja ihmetellyt kuinka saisi omat valmennettavat tekemään jotain samanlaista.
"That's some blood magic right there," hän mutisi kaiteeseen nojaten eikä ollut vuosiin tuntenut samanlaista ihmetystä, "a glitch in the matrix, that is. I mean... that's Jin. Jin. The one I couldn't-"
"The one you sold because he was, and I quote, 'about as trainable as a brick wall with severe anxiety issues'?" Evie keskeytti.
Noah katsoi Jiniä tekemässä oppikirjanmukaista laukanvaihtoa lennosta, orin kehonkieli täysin rentona suuresta väkijoukosta ja kansainvälisen kilpailun paineesta huolimatta. "That would be the one, yes."
"Clearly someone found the magic words you never did." Evie käänsi lehtensä sivua rauhallisesti. "Imagine that."
Jin laukkasi löysin ohjin pitkällä sivulla ja ratsastajansa taputti tämän markanpilkukasta niskaa tyytyväisenä, ja Noah tunsi omituisen pistelyn rinnassaan. Tunne ei ollut kateutta tai edes katkeruutta, vaan jotain paljon monimutkaisempaa. Sama hevonen, joka hänen käsissään oli joko pukitellut tai kieltäytynyt liikkumasta ollenkaan, kantoi nyt ratsastajansa mestaruustasolla puhtaaseen suoritukseen.
Noah pudisti päätään hitaasti, kun kaksikon vauhti alkoi hidastumaan. "Power Jump isn't supposed to be a bloody circus."
No," Evie vastasi sulkien viimein lehtensä ja antoi täyden huomionsa Noahille ensimmäistä kertaa koko päivänä. "Though I suppose last year's invitations winner might disagree with that assessment."
"Last year's what now?"
"Jace Leicester. He and that horse won the invitations class last year." Nainen vilkaisi Noahin ilmettä, joka oli hitaasti muuttumassa käsittämättömästä järkytykseksi. "That's how they got invited back this year. Didn't you know?"
Noah tunsi kylmien kivien ryöpsähtävän mahanpohjalle. "You're having me on."
"Am I?"
Hän katsoi vielä kerran, kun Jin hidasti raviin ja käyntiin, korvat terhakkaasti pystyssä, kuin vastaaviin suorituksiin jo tottuneena, ja alkoi viimein ymmärtämään mitä oli menettänyt.
"Christ," hän murahti. "I sold him for a fifth of what he's worth."
Ja ehkä, hän ajatteli hiljaa, se oli ollut pienin hänen tappioistaan.
20. Oskari Käkiharju & Galactic Winie
★★★ + ★★★ + ★★★ + ★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"On hauska lukea kokeneen arvokisakävijän ja tukijoukkojen tunnelmia kulisseista – torkkuva kisakonkarihevonen ja unet tuttujen kilpakumppaneiden juomien terästämisistä ovat viihdyttäviä pieniä yksityiskohtia, jotka sopivat tämän tottuneen ratsastajan ääneen."
"Uni kilpakumppaneiden päihittämisestä mystisillä taikaliemillä tuo tekstiin hauskuutta. Päällimmäisenä välittyy kuitenkin ratsastajan kokemus ja rautainen osaaminen."
"Taikaliemet joutaa jorpakkoon, sillä ratsastaja selvästi tietää mitä haluaa."
"Ihan kuin koko perheen tapahtuma, alussa oli hyvin kerrontaa kisoista, valmistelusta ja siitä, miten teidän perheessä valmistauduttiin puolisoa myöden tapahtumaan. Tekstiin oli saatu ripaus taikuutta ja piti oikein lukea toiseenkin kertaan oliko kilpakumppanien juomiin livahtanut lientä vai ei."
Ruunikko ori katseli kisahulinaa hieman jännittyneenä. Eihän tämä sen ensimmäinen kismatka, saatika Power Jump, todellakaan ollut mutta jotenkin ihmisistä huokui sellainen erilainen jännitys kuin muissa kilpailuissa. Oskari tunsi Ticon ja tiesi, että sitä jännitti melkein enemmän kuin miestä itseään, joten yritti parhaansa mukaan pysyä rauhallisena jotta hevonenkin rauhottuisi. Viereisessä jabakarsinassa seisova Ruregal rauhoitti Ticoa myös, sillä musta hevonen oli jo sen verran konkari näissä hommissa että oli kuin kotonaan ja torkkui karsinassaan.
“Pitääkö tässä nyt jotain poppaskonsteja teeman mukaisesti alkaa tekemään, että pärjätään?” Reija kysyi aviomieheltään, joka vain tuhahti omaan skeptiseen tapaansa. Ei hän todellakaan mikään taikauskoinen ollut ja uskoi, ettei tässä mitkään loitsut auttaneet. Hevoskohtainen treeni, ruokinta, hoito sekä tietenkin hevosen pitäminen ystävänä eikä vain kilpakoneena, olivat sellaisia asioita millä näissä kisoissa pärjättiin.
Oskari oli kyllä nähnyt unta, kuinka oli tehnyt jotain auringonkeltaista taikajuomaa isossa padassa ja salaa sitä taikajuomaa sujautellut kilparatsastajien vesipulloihin… Erityisesti Kozlov, Kultasaari, Alsila, Misangit ja Rosengård olivat saaneet extratujauksen taikalientä juomansa sekaan. Sen verran hevosrakas Oskari sentäs oli, ettei alkanut edes unissaan hevosia myrkyttämään. Ihmisillä niin väliä ollut…
Groomina toimiva Mila oli varustanut Ticon valmiiksi ja Oskarin oli aika lähteä lämmittelyalueelle hevosensa kanssa. Ori vaikutti virkeältä ja kuuliaiselta. Vähän sitä harmitti liian lähellä pyörivät oudot hevoset ihmisineen, muttei kuitenkaan mitään pellekohtausta vetänyt. Lämmittelyhypytkin sujuivat todella hyvin Oskarin mielestä. Tämä vire kuin jatkuisi myös kisaradalla…
Kyllä hän tiesi, että taso näissäkin kisoissa olisi todella kova. Olisi suoranainen ihme, mikäli Oskari sijottuisi finaalissa (mikäli sinne asti pääsisi) , vaikka olihan hän sen kaksi kertaa jo tehnyt. Kulta oli jäänyt saamatta, mutta hopeasija kahteen kertaan ei ollut laisinkaan pettymys. Kuka tietää, ehkäpä jotkut ratsastajista teki loitsujaan, jotta päihittäisi Oskarin hevosineen?
Mutta nyt pitäisi keskittyä ihan vain omaan suorituksiinsa. Ja päästä maaliviivan yli virhepisteittä sekä nopealla ajalla helteestä huolimatta. Kalifornian aurinko oli kuuma, mutta onneksi Suomessakin oli heinäkuu ollut yllättävän lämmin, joten siihen paahteeseen oli jo tottuttu.
10. Merit Kalda & Nothingman
★★★★★ + ★★★★ + ★★★★ + ★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Kilpailun huuma lähestyy lähestymistään mitä edemmäs tekstiä lukee, alun pohdiskelusta pääsee hyvin käsiksi itse tapahtumaan ja suoritukseen, joka on hillitty ja hallittu. Pohdinta on suuressa osassa teosta ja pienet yksityiskohdat tuovat kivan lisän muuten arkisen tuntuiseen kerrontaan. Tarina on juuri sopivan pitkä ja ytimekäs."
"Ratsastajan olemus välittyy tarinasta selkeästi. Vastakohta tuo kokonaisuuden yhteen."
"Taitavasti kirjoitettu tuotos, jossa ratsastajan persoonallisen äänen voi suorastaan kuulla korvissaan, vaikka teksti on kirjoitettu kolmannessa persoonassa. Klassisen sirkushuveja-sanonnan hyödyntäminen paitsi teemaratkaisuna, myös kahden yin & yang –maisella tavalla erilaisen ratsastajan heijastamisessa on toimiva ja mielenkiinnon vangitseva ratkaisu, joka kulkee sujuvasti koko tarinan läpi."
"Kisatunnelman riemu hiipii tekstiin vähitellen, niin kuin ratsastajaankin. Ratsastajan näkökulma ja persoona on tuotu taitavasti esille."
Leipää ja sirkushuveja
Merit tietää olevansa Joachimin mielestä tosikko. Reiluuden nimissä on sanottava, että tiimikaveriin verrattuna lähes kaikki ihmiset ovat tosikkoja. Heidän yhteiset kilpailumatkansa — joita he tekevät paljon — ovat usein henkilökohtaisten kulttuurien törmäyskenttä. Kaksikko tulee toimeen, mutta joskus (usein) Merit makustelee ajatusta, miten paljon mutkattomampaa olisi vain reissata yksin tai jonkun samanhenkisen ihmisen kanssa.
Niin nytkin. On Power Jump -viikko, ja Merit tahtoo keskittyä treeniin, valmistautumiseen ja kilpailuun. Hänelle kilpailumatkat ovat leivänhankintaa. Työtä. Totista, tosissaan tehtyä työtä.
Joe tahtoo nähdä maailmaa ja kokea sirkushuveja, ja taivas auttakoon, sitä sirkusta on näissä kilpailuissa tarjolla täyslaidallinen.
Merit seuraa silmä kovana Nothingmanin liikettä, kun Eduardo taluttaa rubiininpunaisena hohtelevaa ruunikkoa ensin poispäin ja sitten takaisin häntä kohti. Meritillä ei oikeastaan ole syytä epäillä, että Notti olisi liikkeissään epäpuhdas, mutta on parempi katsoa kuin katua. Joea ei näy missään, sillä mies on lähtenyt tutkailemaan kilpailualueen tapahtumatarjontaa. Kollega on yrittänyt saada hänetkin mukaansa.
Mukaan. Huveihin. Sirkukseen.
Ei.
Merit ei huvittele. Merit tekee töitä.
“Se näyttää ok:lta”, Merit sanoo Eduardolle, joka on liian korrekti ja kiva tölväistäkseen, että tietenkin näyttää eikä ollut mitään syytä juoksennella oriin kanssa edestakaisin alunperinkään. Eduardo on tiimipelaaja, joka ymmärtää kilparatsastajien psyykettä — sitäkin, että Joachim Altmann ja Merit Kalda ovat eri maata, ja heitä tulee siksi käsitellä eri tavalla. Eduardo on muutakin kuin hevosenhoitaja. Mies on taustavoima, joka pitää huolen, että ratsukot, ratsukot kokonaisuudessaan, ovat valmiina astelemaan areenalle, eikä Eduardo itse koskaan kaipaa valokeilaa vaan tyytyy tarkkailemaan show'ta sisääntulon luona lymyten.
“Jäit paljosta paitsi”, Joen ääni kiemurtelee Meritin korviin.
“Tuskinpa”, Merit sanoo. Hän ei jää mistään paitsi, paitsi silloin, jos kilpailut jäävät kilpailematta.
“Kävin ennustajallakin”, Joe nauraa haukahtaa, ja näkee Meritin kivisestä ilmeestä sen, minkä tiesi ilman todisteitakin: Merit ei pidä huuhaasta. “Kysymässä, miten kisoissa menee. Jos olisi jotain neuvoja, miten voittaa arvoluokka.”
Merit tietää, että Joe kertoo kysymättäkin, ja alistuu leikkimään mukana: “No?”
“Se sanoi, että mun pitää stressata vähemmän, niin kaikki menee hyvin.”
Se on älytöntä. Joe ei voi stressata vähempää kuin Joe stressaa. Kukaan ei voi.
“Luulenpa, että se vinkki oli suunnattu sulle”, Joe jatkaa huolettomasti. “Joten ole hyvä, saat sen ilmaiseksi. Don't worry, be happy. On sentään Power Jump, ja tämä vuosi jos joku on yhtä juhlaa.”
Merit katsoo karsinassaan seisovaa läsipäistä oria ja toivoo itsekseen, että heillä todella on syytä juhlaan. Nothingmanin kanssa kaikki voi mennä miten vain, kertakaikkisen upeasti tai uskomattoman surkeasti. Hevonen on niin herkkä, rauhaton ja levoton. Ja sitten taas se on lahjakas ja hieno, sellainen että joku olisi aivan hyvin voinut huutaa siitä sievoisia summia, jos sen olisi lykännyt keskiviikon huutokauppaan.
“Pidetään hauskaa huomenna”, Joe päättää heidän puolestaan.
Merit jää miettimään lausahdusta.
Lopulta hän tulee siihen tulokseen, että niinhän he pitävät, hänkin. Kun hän vihdoin saa ratsastaa vaaleahiekkaiselle Pallas Arenalle floridalaisen auringon alla ja kenties jopa kymmentuhatpäisen yleisön edessä, leivänhankinta alkaa hänestäkin tuntua sirkushuvilta. Merit voi olla huumorintajuton ja tosikko, mutta suurkilpailun huuma — siitä hänkin osaa nauttia.
17. Maybelle Misang & Babirusa G.
★★★★ + ★★★ + ★★★ + ★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Tuotoksessa vangitaan hyvin suurkisoihin liittyvää jännitystä ja viitataan joskus niin kivuliaan samaistuttaviin epävarmuuden ja huijarisyndrooman tunteisiin. Kaksosten välinen maaginen yhteys oli kekseliäs ja ihanasti kirjoitettu ratkaisu juhlavuoden taikateemaan kiinnittymiseksi!"
"Kisasuoritusta edeltävä jännitys ja riittämättömyyden tunne tulevat tarinassa tehokkaasti esiin. Taikuusteema välittyy herkästi ja kauniisti kaksosten välisen yhteyden kautta."
"Alussa on hyvää yksityiskohtaista kuvailua valmistautumisesta niin hevosen kuin ratsastajankin osalta. Kilpailusuoritukseen päästyänne alkoi tapahtumaan ja tarina etenee hyvää vauhtia. Oikein sujuvaa kerrontaa koko tarinan läpi, jossa alku ja loppu nivoutuvat kivasti yhteen koko kisauranne mittaiseen kertaukseen."
Olen kiillottanut Brisan tumman karvan niin hohtavaksi, että se miltei häikäisee. Sen kaviot on öljytty, harja letitetty ja varusteet puunattu. Punaisilla ja kultaisilla tähdillä koristeltu satulahuopa säkenöi auringossa. En itsekään näytä hassummalta kisakampauksessani ja uutuuttaan hohtavassa kisatakissani, saappaat kiillotettuna ja kasvot ehostettuna.
Siinä missä Brisa selkeästi nauttii kisapaikan humusta kaula kaarella ja häntä heiluen, minä puristan sormiani nyrkkiin niin että sattuu. Päässäni humisee, enkä saa selvää ämyreistä kaikuvista kuulutuksista tai siskoni innostuneesta selityksestä, joka kuuluu jostakin selkäni takaa. Brisa tömäyttelee kavioitaan maahan. Se selkeästi haluaisi jo radalle kiitämään esteiden yli, minä toivoisin voivani taikoa itseni takaisin kotiin. Ajatukseni kiertävät paniikinomaista kehää, ja teen hätäisiä laskutoimituksia päässäni.
Yhdeksäntoista suoritusta. Vain seitsemässä niistä ylsimme puolivälin paremmalla puolelle. Vain yksi niistä on sijoitus. Mikä kirous oli saanut minut, kouluratsastajan, vaihtamaan esteille ja yrittämään jotakin näin hullua, kuin Power Jump, kun takana oli jo surkea kisakausi. Siinä minä seisoin maailmanluokan esteratsuni kanssa Sunny Horsen nurmella, kädet hioten ja sydän hakaten, kun oma suoritusaika lähestyi vääjäämättä. Minut on ihan taatusti päästetty tänne vain sukunimeni perusteella, ei meriittieni.
Panikoiva ajatuskierteeni keskeytyy, kun Melodi ilmaantuu vierelleni. Hän katsoo minua kypäränsä lipan alta, eikä sano mitään. Sisko tarttuu minua kädestä, puristaa lujasti. Hän vaikuttaa ihmeellisen tyyneltä, ja jotenkin tunnen, kuinka tämän rauhallisuus levittäytyy yhdistyneiden käsiemme kautta myös minuun. Joidenkin mielestä kaksosten välinen yhteys on magiaa täynnä. En yleensä usko siihen, mutta nyt tuntuu siltä, kuin siskon läsnäolossa olisi jotakin taianomaista.
Pian joudun irrottamaan otteeni Melodin kädestä ja nousemaan Brisan selkään. Tamma tanssahtelee paikallaan, kuin se ei malttaisi odottaa päästä näyttämään, miten voimakas ja hieno se on. Lasken hansikkaan peittämän kämmeneni mustanruunikon kaulalle ja suljen hetkeksi silmäni. Tunnen, kuinka Melodi laskee kämmenensä minun käteni päälle, ja yhtäkkiä Brisakin seisoo hetken aloillaan.
Paniikki on poissa, ja on kuin päällemme olisi ripoteltu keijupölyä. Sen avulla lähdemme radalle kokeilemaan, kuinka korkealle siipemme voivatkaan kantaa.
13. Joachim Altmann & Grim Show
★★★★ + ★★★★ + ★★★★ + ★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Pohdiskeleva tarina rakentaa kiinnostavan näkökulman kokeneen kilparatsastajan silmin."
"Todella hyvä alku, jossa lukijaa johdatellaan tarinaan mukaan ja kerrotaan ensinäkemys yhteydestä kilpailujen teemaan. Hyvä kuvaus sielujen tapaamisesta parkkipaikalla, kun kisaajat saapuvat eri maailman kolkista. Erinomainen nopea katsaus koko teidän kisatiimin yhteen hiileen puhaltamisesta ja tehtävistä, selvästi Power Jump ei ole ainoa iso kisa, joihin olette osallistuneet. Heevosen näkökulmaa ja mielipidettä tuotu hyvin tekemisen kautta esiin. Ihanaa kertomusta kisapäivän kulusta ratsastajan osalta, mihin on kisaamisessa innostunut alunperin. Lukija pääsee sisään tarinaan hyvin ja se etenee juuri sopivalla nopeudella, että mielenkiinto asiaan säilyy."
"Hevonen on tekstissä upeasti valokeilassa ja pääosassa. Kokeneen kilparatsastajan näkökulma tuo lisäksi ammattimaisuutta. Lukijana tulee olo, että tämän ohjelmanumeron todella haluaisi päästä näkemään."
"Rivien välistä heijastelee jotain jopa nostalgista, lajin arvostusta maalaavaa tunnelmaa kokeneen kisaratsastajan pohtiessa uraansa, hevostaan ja maailmalla matkustavien ratsastusurheilijoiden kirjoa. Tämä tunnelma ja kirjoitusote sopii hienosti Power Jumpin juhlavuosituotokseen!"
The Greatest Show
He ovat kaikki kuin sirkuksen mukana kiertäviä kulkureita. Enemmän tai vähemmän tyytymättömiä, jos joutuvat jäämään paikalleen; valmiita lähtemään sieltä mistä tulivat ja matkaamaan, no, minne vain. Joachim Altmann katselee jälleen yhtä kilpailualueen hevosrekkaparkkia, ja ajattelee, että täällä levottomat sielut taas kokoontuvat. Hevosurheilijat maailman joka kolkilta.
Grim on levoton sekin, kun se odottaa vuoroaan. Kisavireeseen treenattu kilpaori on seissyt paikoillaan liian kauan, vaikkei matka ole ollut pitkä. Hof Graubachin tiimi — ja Rasmus Alsila, jonka he ovat adoptoineet jälleen kerran omakseen — on viettänyt Pohjois-Amerikan mantereella jo kokonaisen elokuun valmistautuen vuoden 2025 Power Jump -koitokseen. Dierk Mayerin tuttavan tallista Floridan Palm Bayn tuntumasta ei ole ollut pitkäkään matka pelipaikoille, ei verrattuna Atlantin yli taitettuun alkutaipaleeseen. Mutta Grim tekee mielipiteensä selväksi, kuten sille on ominaista, yrittämällä napsia liian hitaasti toimivaa Eduardoa, kun kokenut hevosenhoitaja irroittaa raudikkoa hevosrekan renkaasta. Kaviot paukkuvat lastaussiltaa vasten, ja kun ne tavoittavat maanpinnan, Grim kiertää vauhdikkaan kehän Eduardon ympäri ja kiljuu lajitovereilleen saapumisilmoituksensa. Eduardon ilmekään ei värähdä.
Kaikki solahtavat saman tien tuttuun rytmiin. Olkoon naapurikylän pikkukilpailut tai juhlavuottaan viettävät arvokilpailut, jokaisella tiimin jäsenellä on roolinsa ja tehtävänsä, ja sanaakaan sanomatta he hoitavat oman tonttinsa. Joachim ajattelee jälleen: sirkus on saapunut kaupunkiin, ja teltta kohoaa, esiintymisasut ja -tarvikkeet löytävät paikkansa ja show on valmis alkamaan ilman erillistä vaativaa suunnitelmaa.
Joachimista se kaikki on mukavaa. Matkanteko, valmistautuminen ja esiintyminen; hänelle kelpaa kaikki. Erityisen innolla mies odottaa areenalle astelemista, kun esiintymiskumppanina on Grim Show. Puoli elämäänsä (eikä Joe koskaan paljasta ikäänsä, mutta muistuttaa kyllä silloin tällöin nuorempia kollegoitaan kilpailleensa jo silloin, kun nämä vielä paskoivat vaippoihin) ammatikseen esteillä kilpaillut on ratsastanut monenlaisilla hevosilla, huippulaadukkailla ja hienoilla, mutta Grimissä on erikoisen hauska sekoitus kipinää, lahjakkuutta ja vähäeleisyyttä. Se saapui talliin altavastaajana, suomalaisena ei-minkään-sukuisena ja jo ennen ensitapaamista aivan liian suurilla korupuheilla myydyksi tuomittuna, mutta niin vain hevonen osoitti aivan ensimmäisistä kilpailuistaan lähtien olevansa jokaisen mainoslauseen arvoinen.
Grim on sijoittunut ja voittanut suuremmalla tilastovarmuudella kuin yksikään Joachimin koskaan ratsastamista hevosista. Luonteeltaan se ei ole hevoskilpasirkuksen suurin diiva ja stara, eikä se oikeastaan näytä siltä laukatessaan matalalla askeleella esteiden välissä, mutta jotenkin se vain tekee sen kerta toisensa jälkeen: tempautuu tuulten kuljetettavaksi, kiitää maaliin ennätysajassa ja hyppää kuin loitsittu. Grim jättää yleisönsä usein häkeltyneeksi.
Sellaisen hevosen kanssa on ilo kiertää maailmaa. Kiertuelämä ei uuvuta Joachimia, ja kun hän seuraa Power Jumpin kulisseissa kaikkien kymmenien kollegoidensa eleitä ja toimintaa, hän ei havaitse väsymyksen merkkejä muissakaan. Kilpailupaikkojen välisistä kilometreistä huolimatta uuteen esiintymiskaupunkiin saapuessaan kaikki ovat taas valmiita pystyttämään hulppeimman, loistokkaimman ja ällistyttävimmän show’n. Kisapäivän koitoksiin keskittyessään kilpaurheilijat unohtavat hetkeksi kaiken sen, mitä paetakseen tai mitä kohti juostakseen he ovat olleet valmiit hyppäämään tämän maita koluavan kiertueen matkaan. Jokinhan heitä kaikkia tähän ajaa, Joachim ajattelee. Jotakuta tylsyyden tai tavallisuuden pelko, yhtä halu menestyä, toista tahto jättää taakseen hankalat ihmissuhteet, kolmatta se, ettei keksinyt muutakaan, mitä työkseen tehdä.
Ja osa heistä, kuten Joachim Altmann, ovat paikalla vain nauttimassa elämyksestä. Mikään ei ole hauskempaa kuin kilvoitella muiden kanssa hyvässä hengessä siitä, kenen hevonen on paras, sisukkain, tarkin, nopein ja voimakkain ja esittää upeimman näytöksen.
(Point Bluessa Joe on lähes valmis pistämään päänsä pantiksi sen puolesta, että se on Grim Show.)
15. Billy Center & Powered by Torch
★★★★ + ★★★★ + ★★★★ + ★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Kuvaileva teksti päästää lukijan kurkistamaan syvälle kunnianhimoisen, työorientoituneen ja teräväkielisen kilparatsastajan mielenmaisemaan. Sujuvasti kirjoitettu tuotos – hahmosta ja henkilökemioista säröjäkin paljastavat kaunistelemattomat yksityiskohdat tuovat hahmokenttään kirjavuutta ja jäävät lukijalle mieleen."
"Ratsastajan persoonaa kaunistelemattomasti kuvaava teksti tuntuu olevan osa isompaa tarinaa, mutta samalla kytkeytyy tiiviisti tämän vuoden Power Jumpiin. Taikuusteema toteutuu oivaltavasti torjunnan kautta, mikä osaltaan myös rakentaa toimivasti henkilökuvaa."
"Rauhallinen ja tasaisesti etenevä tarina kisapäivästä, jossa kaikki sujui suunnitelmien mukaisesti ja odotetusti. Onneksi taikauskoon ei tarvinnut turvautua, vaan selvititte tilanteen kuin tilanteen omalla voimalla ja osaamisella. Kivasti kerrottu pääasiat kilpailuista, valmistelusta ja hevosesta, jaarittelematta liikaa kuitenkaan."
"Ratsastajan näkökulma teemaan luo vahvan kontrastin."
Viimeisin asia maailmassa, johon Billy olisi turvautunut kisaonnensa eteen, oli taikausko.
”Mikä... helvetti tämä on?” Henkilökohtaisesta laukustaan (johon kuului hänen oleellisimmat käsitavaransa: puhelimen ja korttilompakon lisäksi peili, pienen koon hiuslakkapullo, desinfiointiainetta, nikotiinipurkkaa, huulirasvaa sekä aurinkolasit) nousi jotain pehmeää ja karvaista. ”Hyi saatana.” Hän heitti sen nopeasti kädestään. Amy kumartui ja tyynesti nosti sen maasta.
”Se on jäniksenkäpälä.”
Billy katsoi Amyä yhtä inhoten ja järkyttyneenä kuin eläinraadon jalkaa. Amy pudisteli hiekan karvoista, muttei sentään ojentanut sitä takaisin. ”Se tuo onnea.”
”En tarvitse onnea. Olen tehnyt töitä ja aion voittaa. Puhtaasti osaamisella.”
”Niin. Lotte –”
”Arvasin. Pitäkää voodoonne erossa minusta!”
Hän ei ottaisi mokomaa roskaa. Ja vaikka taikakaluissa olisikin perää (niissä siis ei ole perää), ei tahtoisi sellaisen varjolla voittaa. Hän pärjäisi itse, realistisilla kyvyillään ja taidoillaan. Se ei edes tuntuisi voitolta, ellei se olisi lähtenyt omasta selkärangasta; verenmausta kielellä ja helliksi hankaantuneista sormenväleistä.
Kisahoitaja toi Powerin. Billy tarttui äksysti ohjista. Vatsassaan oli tuttu rautainen paino. Hermot olivat kierteillä, poksuivat ja paukkuivat pienimmästäkin asiasta. Päänahassa kihelmöi – vainoharhaisena yhdestä pahimmista painajaisistaan (kaljuuntumisen jälkeen) hän koetti peilin kautta syynätä ötököitä, mutta kyse oli vain kiihtyneestä pintaverenkierrosta. Kaikki äänet olivat moninkertaisesti ärsyttävämpiä kuin yleensä, ja jopa Amyn äänetön leijuminen lähellään häiritsi häntä. Hänen pitäisi olla yksin ja tyhjentää ajatuksensa kaikesta muusta paitsi PJ2025-pokaalista.
Amy katsoi taikauskon olevan salattu kieli, jolla Jumala kommunikoi; jatke Jeesuksen tekemille ihmeille. ”Seuratkaa minua ja tulette tekemään suurempia ihmeitä kuin minä tein.”
No, vaimoparan ei tarvitsisi kuin seurata Billyä kohta arvoradalla ja siinäpä hänelle ihmettä kerrakseen!
Mutta kuinka ihminen, joka oli niin fiksu, että kouluttautui lastenpsykologiksi, saattoi samaan aikaan uskoa kaiken maailman epätieteelliseen uskonnosta kaninkäpäliin? Vai johtuiko se vauva-aivoista? Siitä, mikä etenkin uusille äideille tuli? Että he synnyttivät aivonsakin – ja järkensä siinä samalla – vauvan mukana itsestään pihalle? Se kävi biologisesti hyvin selitykseksi, ja Billy rauhoittui. Evoluutio ei ollut suosinut naissukupuolta. Oli turha suuttua naiselle, joka oli jo alustavasti altavastaava. Eivät he voineet yksinkertaisuudelleen mitään.
Maailmassa oli vain kaksi asiaa, joilla oli merkitystä ja, joihin Billy uskoi: oma tahto ja rahanvalta. Kaikki – siis aivan kaikki – oli kiinni niistä. Jos oma tahto ei ollut tarpeeksi voimakas, käyttivät muut vahvempaa tahtoaan alistaakseen heikkotahtoiset. Elämä oli siis silkkaa tahtojen taistelua paitsi ihmisten välillä, tietyssä mielessä myös luontoa vastaan: ihminen saattoi selvitä luonnonkatastrofeista vain elämäntahdollaan ja tahdollaan keksiä keinot, joilla luonnon aiheuttamista ongelmista ja haitoista selvittiin. Toinen asia oli rahanvalta. Ilman rahaa, vahva tahto riitti vain omakohtaiseen selviytymiseen, mutta rahaa tarvittiin, jotta saattoi todella elää: tehdä kaikkea sitä, mitä kokonaisella tahdollaan halusi toteuttaa ja saavuttaa. Raha oli mahdollistaja. Tahto oli kaikkien mahdollisuuksien ovi, raha niihin avain. Yhdessä, niillä saattoi päästä pitkälle – olipa sitten syntynyt kuinka ”epäonnisten tai onnellisten tähtien alla”.
Billy oli ponnistamassa satulaan, kun kääntyi vielä ja painoi puolihuolimattoman, jokseenkin pakotetun suukon vaimonsa huulipieleen. Amy hymyili nopeasti ja alakuloisesti takaisin. Hän ei sanonut mitään, ei toivottanut onnea. Hyvä.
Deluxeen nähden Power oli itsevarmempi ja rauhallisempi, odotti kärsivällisesti vuoroaan radalle, jolla oli Billyn inhotukseksi todella kammottava teema: sirkus ja taikuus. Sirkus nyt vielä olisikin ollut whatever, mutta taikuus. Olivatko Amy ja Lotte saaneet siitäkin idean puoskarikaupittelulleen? Kas kun eivät olleet halunneet Billyn verta johonkin pakanarituaaliinsa – tai mieluummin ehkä Billyn pahimpien vastustajien verta, kuten Alexander Rosengårdin, Alex Kristensenin, Niklas Kozlovin, Jace Leicesterin, niin, tai kaikista paras olisi oikeastaan Chelsea Churchin. Sen noita-akan kiharoita voisikin hiukan heittää myrkkysoppaan ja hämmentää, hämmentää niin kauan, että tuo raivostuttava ämmä alkaisi kuplia ja silmänsä putoaisivat päästä ja ruumis perässä Zirafen selästä Kohtalon pyörä -esteellä…
Billy ravisti itsensä henkisesti irti mielikuvista. Nyt oli keskityttävä tähän. Vain itseensä, Poweriin ja rataan este kerrallaan. Kisakatsomo humisi ympäri areenaa ja maiden liput värähtelivät väreissään olemattomassa tuulessa. Kuuma kosteus hiosti kisa-asun alla, ja Billy oli tietoinen jokaisesta ihoalansa senttimetristä.
Oli aika. Hän ei antaisi tämän ratsastuksensa lähteä hanskasta – eikä käpälästä.
3. Alexander Rosengård & Quentin Quire
★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ + ★★★★★ / 🤡 + 🤡 + 🤡 + 🤡
"Jännitys ja odotus tarinan pääratsukon kisamatkaa kohtaan rakennetaan erinomaisesti alun mediaklipeillä: suuren luokan kaupat ja tunnetut ratsukonpuolikkaat ovat taatusti herättäneet kaikkien huomion jo ennen kisoja. Median luomat odotukset ja juorut on sidottu oivaltavan realistisesti korostamaan Power Jumpin suurkisojen merkitystä. Teksti pitää lukijan otteessaan ja paljastaa kiinnostavia asioita keskeisten henkilöiden historiasta, persoonasta, ja tarinassa auki jäävistä langanpätkistä salaisine kauppaehtoineen, että lukija jää kaipaamaan lopussa suorastaan lisää."
"Tässä totisesti on saatu hyvin aikaan vaikutelma siitä, miten isot ja tärkeät kisat on kyseessä. Lehtileikekooste on tekstille mukava lisämauste."
"Aivan upea kokonaisuus uutisista koottuna leikkeenä, jossa hyvät ja selkeät kuvat, mukava fontti ja yksityiskohtaiset kuvat sekä niihin hyvin sopivat tekstit. Leikkeet toimivat hyvänä aasinsiltana itse kilpailuun ja looginen eteneminen. Alussa käydään läpi mediamyllytystä, asiaa jota harvempi kilpailija on ottanut huomioon. Isojen kisojen kilpailijana olet hyvin valmistautunut tulevaan kisaan ja haastatteluihin. Selkeitä sanavalintoja, jokainen lause tarkkaan harkitussa paikassa kertomusta mukaillen ja valmistellen. Hyvä haastattelu ja tarkoin valittu hahmo haastattelijaksi, hyvin todentuntuinen tilanne. Loppulauseet saavat lukijan jännittymään ja odottamaan tulevaa, tätä kertomusta olisi lukenut pidemmällekin suoritukseen asti."
"Jos jonkin hevosen muistaa, on se Quentin Quire. Tarina rakentuu maineen ja sen saavuttamisen ympärille taitavasti."
[▲ Tuotokseen kuuluu visuaalista materiaalia]
The rumours are true: "Quentin Quire has been sold to Switzerland", confirmed Karla Falkencreutz. Read more...
[Famed fiery red stallion Quentin Quire]
Quentin Quire — Reunited With Former Rider?
EquSport International 7.4.2025
Speculation has been rampant following the recent sale of top-level show-jumping stallion Quentin Quire to Switzerland. Interestingly, his former rider, Alexander Rosengård, operates a stable in the country alongside his partner Zoë Villiger. Read more...
[Alexander Rosengård & Quentin Quire in 2020]
Fairytale Potential — Alexander Rosengård’s Path Leads Back to His ‘Horse of a Lifetime’
HorseSportNews ONLINE 20.4.2025 14.40
"There is no other Quentin Quire", Alexander Rosengård famously said after parting ways with elite sport stallion Quentin Quire. Now, it appears that fate has brought them back together. Read more...
[Power Jump 2022: Alexander Rosengård & Quentin Quire]
Rosengård & Quentin Quire — On Their Way to Power Jump, Once More
Show Jumping Weekly 15.5.2025
Alexander Rosengård has long been open about his ambition to win the prestigious Power Jump event. That dream has been reignited with the return of the legendary stallion Quentin Quire, a renowned veteran of the competition. Read more...
[Power Jump 2020: Alexander Rosengård & Quentin Quire]
Power Jump 2025
Sunny Horse, Blue Point, FL USA
Sen suuruusluokan uutista ei mitenkään saanut pidettyä salassa. Mediasirkus käynnistyi, tietenkin, välittömästi, kun ensimmäiset kuiskaukset Quentin Quiren myynnistä alkoivat osoittautua tarua totisemmiksi. Sellainen hevonen ei vaihtanut omistajaa ilman pöyristyttävän satumaista kauppasummaa, ja sen summan on Alexander Rosengårdin fantastiseksi onnenkantamoiseksi vetänyt hatustaan hänen puolisonsa Zoë Villiger. Jos Rosengårdit ovatkin suomalaisittain sikamaisen rikkaita, Villigerit ovat sitä sveitsiläisittäin, ja se sentään on eri lajin varakkuutta. Ilman Zoë Villigerin sievoista avokätisyyttä Alexander Rosengård voisi vain haaveilla hevosesta, jolla on todellista potentiaalia olla Power Jumpin kirkkain kiintotähti. Quentin Quire on kiistattomasti ollut the one that got away. Sen paluu takaisin Alexanderin hevosvalikoimaan on roihauttanut median häneen kohdistaman kiinnostuksen valtaisaksi aiempaan verrattuna. Ilman Quentinia Alexander oli riviratsastaja muiden joukossa; taitava, mutta vailla varteenotettavaa vedonlyöntisuosikkia.
Alexander Rosengård on valmis astumaan mediamyllytyksen tirehtööriksi. Häntä ei häiritse astella areenalle taianomaisen tarinan päähenkilönä. Power Jumpin juhlavuoden alla Rosengård nauttii kertomuksesta, jota hänen ja hänen elämänsä uskomattomimman ratsun ympärille rakennellaan. Tuhkimotarina: kuin hyvä haltiakummi, Quentin Quire ilmestyy takaisin kilparatsastajan elämään juuri silloin kun hän sitä eniten tarvitsee.
Kahden vuoden jälkeen Alexander todella ratsastaa Quentin Quirella, ja katse on jo kiinnitetty Power Jumpin arvoluokan maaliviivaan. Kilparatsastaja ei tyydy arvoluokan voittoa vähäisempiin tavoitteisiin, vaikka aikaa yhteistyön uudelleenvirittelylle ei ole paljon. Hän on valmis kesyttämään leijonan, vetämään kaniinin hatusta ja loikkaamaan läpi tulisena roihuavan renkaan — sellaisena koitoksena sitä kai voi pitää, vuoden suurimman arvokilpailun voittoon tähtäämistä vain muutaman hassun kuukauden kestävän yhteisen treenikauden turvin.
Mutta Alexander Rosengård ja Quentin Quire ovat toisilleen ja yleisölle tuttu ratsukko jo vuosien ajalta, jos kohta heidän tiensä erkanivatkin hetkellisesti. Alexander itse ei suhtaudu heihin altavastaajina, eikä häntä haittaa, jos joku muu tai vaikka koko maailma erehtyy niin uskomaan. Quentin Quiren selässä ei koskaan ole alakynnessä muihin nähden. Hevosessa kiteytyy arvokilpailuvoittajan tyyli, laatu ja tahtotila.
Pohjois-Amerikkaan on pitkä matka, mutta kun he sinne asti pääsevät, niin Alexander kuin Quentin Quirekin solahtavat elementtiinsä. Heissä molemmissa on suuren maailman tuntua. Jalopiirteinen ratsu tointuu matkarasituksistaan nopeasti ja sopeutuu lämpimiin oloihin kuin olisi aina elänyt Floridan kesässä. Kopeailmeinen kilparatsastaja ei silmiään räpsäytä majoituksensa hulppeudelle, Quentin Quiren matkatallissa asuville toinen toistaan upeammille ja laadukkaammille urheiluhevoselle tai ökyautoille, joita vilisee joka nurkalla. Ylellisyys ja kisajännityksen kohina kuuluvat Alexanderille. Hän nauttii kilpailuihin valmistautumisesta, ja kilpailupäivän aamuna hän on valmis. Hevosenhoitajan valmistellessa Quentin Quirea Alexander käy kävelemässä radan ja astelee sitten kisa-alueen poikki takaisin ratsuaan kohti.
“Connie Ives, HorseSportNews”, huutelee joku nimeään ja viuhtoo saadakseen Alexanderin huomion.
Alexander suo lyhyen haastattelun, jatkaa matkaansa, ja kohtaa sitten Minja Jaakkolan. Hän suostuu suopeasti suomenkieliseen haastatteluun, vaikka suomen kielen puhuminen tuntuukin aina pellen maskin maalaamiselta naamalle. Josefina-sisarestaan poiketen Alexander ei koskaan ole oppinut (nähnyt vaivaa oppiakseen) suomen kieltä yhtä sujuvaksi kuin äidinkieltään ruotsia, ja haastattelukysymyksiin vastaaminen tuntuu turhauttavan kömpelöltä. Silloin tällöin mies ajattelee, että olisi pitänyt harjoitella enemmän ja nuorempana, jotta olisi helpompaa olla sanavalmis ja charmantti molemmilla kotimaisilla, kun kerta suomea ei pääse Atlantin toiselle puolelle reissaamallakaan pakoon.
“Tämä on juhlavuosi”, Jaakkola aloittaa parin yleisluontoisen kysymyksen jälkeen. “Ja olet juuri saanut Quentin Quiren takaisin ratsulineuppiin, mikä varmasti tuntuu mahtavalta, mutta ehkä myös erityiseltä näytön paikalta aiemman menestyksenne jälkeen. Mitä ajattelet — ovatko panokset tänä vuonna erityisen kovat?”
Alexander pitää ilmeensä kurissa, vaikka äkkiä hänen vatsanpohjassaan tuntuu jotakuinkin siltä kuin putoaisi trapetsilta voimatta täysin luottaa allaan odottavaan turvaverkkoon. Häntä ei tarvitse muistuttaa suurista panoksista.
“Kilparatsastaja, joka ei kilpaile arvokilpailuissa aina täysin panoksin, on väärällä uralla”, pitkä, laiha mies toteaa vailla hymyn häivääkään jylhänvarjoisilla kasvoillaan.
Alexander Rosengård jos joku tietää, mistä näissä kilpailuissa ratsastetaan. Vuodesta toiseen saavuttamattomaksi jäänyt unelma kirkkaimmasta palkintosijasta on kalvanut häntä pitkään ja ankarasti. Falkencreutzin tallista lähdön jälkeen — kun Quentin Quire jäi taakse eikä toista samanmoista hevosta häämöttänyt edessä — Alexander on ollut vähällä haudata koko unelman.
Mutta nyt, miehen ratsastaessa viimein Power Jump -areenalle arvokilpailuiden juhlavuonna, hänellä on taas laadukas hevonen allaan ja Zoë Villigerin maaginen rahallinen tuki takanaan.
Eikä kumpaakaan ole saatu halvalla. Alexander Rosengård on lähes varma, että kilpailee tänä vuonna kovemmilla panoksilla kuin kukaan muu. Quentin Quiren kauppasumma oli astronominen, lähes käsityskyvyn ylittävä, ja kaikkein kovimman hinnan maksaa Alexander itse. Miehen katse häilähtää katsomon suuntaan, sinne, missä hän tietää Zoë Villigerin ja tämän vanhempien katselevan heitä. Alexander on tehnyt elämänsä suurimman lupauksen vastineeksi mahdollisuudesta kilpailla Power Jump -mestaruudesta vielä kerran Quentin Quiren kanssa. Hän on antamassa periksi itseään vanhemman Zoën biologisen kellon tikitykselle, vaikkei ole aiemmin suonut isäksi tulemiselle ajatustakaan. Se ei ollut helppo valinta. Alexander muistaa elävästi: kun Zoë ilmoitti ehtonsa — lapsi huippuhevosesta — hän nauraa pärskähti epäuskoisena. Hulluutta! Tässä sitä kuitenkin ollaan. Ehkä myös kilparatsastaja, joka ei ole valmis hivenen hulluihinkin tekoihin saadakseen mahdollisuuden menestyä, on väärällä uralla.
Quentin Quiren siropiirteinen korva heilahtaa hänen suuntaansa, kun hän palauttaa jälleen täyden huomionsa hevoseen. Kirkasväristen, sirkusteemaisten esteiden keskellä Alexander Rosengård tervehtii tuomaristoa tietäen, että kävi kilpailussa miten tahansa, hänen elämänsä on muuttumassa peruuttamattomalla tavalla.
